Laku
Ametisti luuli minun hyökänneen Hurman kimppuun, eikä kuunnellut minun taikka Hurman selityksiä. Oli kuin musta kolli olisi yhtäkkiä vaipunut jonkinlaiseen kummaan mielentilaan, jossa hän ei osannut muuta kuin syyttää ja hyökätä. Se oli hetki, jona toivoin, että olisin joskus opetellut hieman taistelua.
Tunsin kivun polttelevan kehossani, kun Ametisti onnistui tönäisemään minut pieneltä kukkulalta alas. En ennättänyt kääntyä ilmassa tarpeeksi tehokkaasti, jotta olisin voinut laskeutua suoraan tassuilleni vaan iskeydyin kylki edellä maahan. Kaulaani kirveli sen jäljiltä, kun kolli oli koettanut repiä sen auki. Tunsin, kuinka siinä oli haava, joka ei vain sattunut olemaan tarpeeksi syvä viedäkseen henkeäni.
Kun Ametisti syöksyi taas minua päin, ravistelin häntä kimpustani niin hyvin kuin koskaan saatoin.
“Hurma vain kompastui! Yritin auttaa hänet takaisin ylös!” naukaisin hengästyneenä, mutta kolli ei kuunnellut. Hurma yritti taas sanoa jotain, joka ei kantautunut edes omiin korviini, koska Ametisti tuli taas sellaisella voimalla kohti, että olisi luullut hänen olevan myrsky kissan ruumiissa. Hän repi korviani ja pujottautui taas päälleni. Onnistuin taasen ravistamaan hänet puoliksi päältäni ja läimäisemään häntä voimakkaalla etukäpälälläni. Se ei kuitenkaan kauaa mustaa kollia pidätellyt, sillä hänellä oli pian taas hampaat kurkullani.
Tunsin kivun katoavan kehostani, kun yhtäkkiä verta pulppusi kurkustani vuolaasti ja kolli sylki suustaan mustia karvatuppoja. Adrenaliini pidätti minua edelleen pystyssä, mutta tiesin, etten tulisi pääsemään tästä metsästä enää pois.
“Anteeksi… Kertokaa Lunalle, että olen pahoillani”, onnistuin köhimään samalla, kun läimäisin taas lähestyvää Ametistia käpälälläni. Vähitellen adrenaliini alkoi valua kehostani ja tunsin taas kivun tulevan aaltoina takaisin. Koko kehoni alkoi käydä heikoksi ja tunsin kuinka veri tahri käpäläni märiksi verestä.
Ametisti lähestyi minua samalla, kun kehostani valui viimeisetkin voimanrippeet ja tunsin iskeytyväin taas maahan. Näin hänen silmissään kiillon, jollaista en ollut ennen nähnyt, enkä osannut nimetä tuota tunnetta. Oliko se ylpeyttä vai ehkä katumusta? Oli mitä oli, se oli viimeinen asia, jota silmäni näkivät ennen kuin kipu helpotti ja pimeys nieli minut hellyyttävään tyhjyyteensä.
//RIP
