Lampiväre
Kirjoittaja: Auroora
Lampiväre ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Kortetassua partion kulkiessa kohti Kuolonklaanin reviiriä, toivonut hartaasti, ettei eloklaanilainen keksisi tulla juttelemaan hänelle. Soturinaaras nimittäin tiesi, että heidän jäähyväisensä tulisivat särkemään hänen sydämensä. Ja Lampiväre tekisi mitä vain sydäntään suojellakseen.
Jotenkin Kortetassusta oli lyhyessä ajassa tullut soturille suunnattoman tärkeä. Ei kulunut kauaakaan, kun Lampiväre oli huomannut tunteidensa syventyneen: unelmissaan Kortetassu ei ollut pelkästään hänen ystävänsä, vaan jotain enemmän. Nämä tuntemukset olivat kiellettyjä, sen Lampivärekin ymmärsi, vaikka ei ollut koskaan ollut aivan yhtä omistautunut soturilaille kuin jotkut perheenjäsenistään. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt haudata eloklaanilaista kohtaan tuntemansa toiveet, mutta turhaan: Lampiväreen oli myönnettävä, että hän oli Kortetassuun korviaan myöten ihastunut.
Ehkä siksi olikin onni, että heidän yhteistyönsä tulisi loppumaan. Samalla Lampiväre oli sekä helpottunut että murheenmurtama. Nyt hänen ei enää tarvitsisi toimia klaaniansa ja perhettään vastaan, eikä unelmoida kielletystä rakkaudesta, joka mitä todennäköisimmin oli muutenkin yksipuolista. Toisaalta hänen ja Kortetassun yhteistyö tai miksi ikinä heidän tekemisiään saattoi kutsua, olisi ohi: joko Kortetassu onnistuisi ja vapauttaisi isänsä, jolloin metsään palaisi rauha ja kuolonklaanilaiset palaisivat leiriinsä, tai sitten eloklaanilaisten pelastajien partio epäonnistuisi tehtävässään, jolloin Kortetassua odottaisi rangaistus. Lampiväre toivoi, että Kortetassu selviäisi ehjin nahoin. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut, mitä muille partiolaisille tai Eloklaanille yleensäkään tapahtuisi. Ei hän ollut mitään hyvää hyvyyttään kertonut Kortetassulle panttivankien sijainnista. Lampiväre oli tehnyt sen yksinomaan rakkauden tähden; hänen teostaan oli jalous kaukana.
Ja nyt Kortetassu oli kuin olikin saapunut hänen luokseen ja puhunut niin kauniisti, että Lampiväre joutui peittelemään kyyneleitään. Vaikeuksin hän kohtasi eloklaanilaisen vihreät silmät.
”Kiitos, Kortetassu”, soturi sanoi hiljaa ja toivoi, ettei hänen äänensä pettäisi. Hänen kurkkuaan tuntui kuristavan; oli niin paljon asioita, jotka Lampiväre halusi sanoa, mutta hän tiesi, ettei häneltä koskaan löytyisi niihin rohkeutta. ”Kiitos siitä, että olit ystäväni. En unohda sinua koskaan.”
Lampiväre olisi halunnut kertoa hänelle, että näki Kortetassun muunakin kuin ystävänään. Hän olisi halunnut ehdottaa, että he karkaisivat metsästä ja jättäisivät klaanit taakseen, lähtisivät yhteiselle seikkailulle maailman ääreen. Lampiväre olisi toivonut Kortetassulta suurta rakkaudentunnustusta, hän olisi toivonut kollin edes pyytävän häntä mukaansa. Todellisuus oli kuitenkin harmaampi kuin naaraan unelmat.
//Korte?
