Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Edessäni seisoi nyt kissa, joka jakoi kanssani saman veren. Hän oli perinyt emomme pistävän oranssit silmät, joiden katse oli lähes yhtä läpitunkeva kuin Karhumyrskyn. Naaras silmäili minua arvioivasti, kuin olisi yrittänyt löytää minusta jonkin heikkouden, jota olisi voinut hyödyntää.
Lähestyin nuorta kissaa askeleen verran, pitäen huolen siitä, etten vahingossakaan ylittänyt rajaa. Kuolonklaanilaiset – mukaan lukien siskoni – voisivat käyttää sitä Eloklaania vastaan, mikä ei tullut kuuloon. En aikonut saattaa klaanitovereitani vaaraan henkilökohtaisten asioideni tähden.
”Otan osaa”, olivat ensimmäiset sanat, jotka suustani pääsivät. Äänestäni oli kuultavissa, miten paljon Ruostekukan kuolema minua kosketti, ja myös siskoni vaikutti huomaavan sen.
Hänen häntänsä heilahti vähäsen vasemmalle. ”Kuin myös.”
Seisoimme hetken hiljaa, tuijotellen kumpikin toinen toistamme. Oli vaikea sanoa, mitä naaraan päässä liikkui. Hänen asentonsa kieli varauksellisesta suhtautumisesta minua ja ystävääni kohtaan, mutta hänen ilmeensä oli utelias.
”Mikä sinun nimesi on?” kysyin lopulta, kun tajusin, että kunnon esittäytyminen oli jäänyt väliin. Naaras epäröi. Lihakset värähtelivät tämän turkin alla levottomasti.
”Aaltotassu”, tämä vastasi. Nimen kuuleminen sai minut hymyilemään hieman. Aaltotassu – se oli minusta kaunis nimi ja sopi hyvin sisaren aaltoilevaan turkkiin. Hän oli siis vasta oppilas.
”Saisitkohan sinä vaellella täällä aivan yksinäsi?” Kysymys oli uhkarohkea. Huomasin Aaltotassun ilmeen tiukkenevan heti sen kysyttyäni, ja hänen hännänpäänsä nyki närkästyneesti.
”Se ei ole sinun asiasi, eloklaanilainen”, viimeisen sanan painotus oli kaiketi tarkoitettu loukkaukseksi. Aistin Mahlahallan liikahtavan takanani hermostuneesti.
”Ei niin. Mietin vain, että mahdatkohan joutua ongelmiin, jos sinut löydetään läheltä Eloklaanin rajaa ilman mestariasi ja kahden eloklaanilaisen seurasta.”
Aaltotassun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. ”Kuten jo sanoin, se ei ole sinun asiasi. Halusin vain nähdä sen kurjan petturin, jota jotkut nimittävät Ruostekukan pojaksi.”
Sanat osuivat ja upposivat. Kieltämättä asia varmasti nähtiin kuolonklaanilaisten silmin niin, että minä itse henkilökohtaisesti olin päättänyt kääntää selkäni synnyinklaanilleni ja loikata Eloklaaniin.
”On täysin teidän syytänne, että emo on nyt kuollut”, Aaltotassu jatkoi syyttävästi. Hänen kyntensä pureutuivat pehmeään maahan, aivan kuin hän olisi yrittänyt pidätellä itseään hyökkäämästä kimppuumme.
”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoitat”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, vaikka päässäni vilisi lukemattomia kysymyksiä. Naaraan syytös oli raskas, mutta tuskin täysin perusteetonkaan. Tai ainakin niin halusin uskoa.
”Teidän partionne ajoi ketun suoraan meidän partiomme päälle, ja kaksi urheaa soturia menetti henkensä siinä yhteenotossa, kun eloklaanilaiset täysin vahingoittumattomina livistivät paikalta!” Aaltotassun ääni kohosi uhkaavaksi urinaksi. Selkäkarvat pystyssä hän lähestyi rajaa, niin että lopulta meidän välillämme oli enää vain vajaa hännänmitta. Tunsin hänen kiihtyneen hengityksensä puhaltavan kasvoilleni.
”He eivät varmaankaan nähneet teitä”, yritin puolustella, mutta se oli vaikeaa, sillä minulla ei ollut minkäänlaista tietoa mistään ketusta alueellamme. Käännyin Mahlahallan puoleen. ”Missä välissä reviirillämme on muka ehtinyt pyöriä kettu?”
//Mahla?
//419 sanaa
