Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sade rummutti pentutarhan kattoa. Makasin selälläni Ruostekukan vieressä ja yritin nähdä paksun kivikerroksen läpi taivaan, vaikka ajatus oli tietenkin mahdoton. Pystyin kuitenkin kuvittelemaan mielessäni sen harmaankirjavat pilvikerrokset, joista tippui vettä aina Kuolonklaanin leiriin asti. Tuntui typerältä ajatella, että vettä tuli taivaalta, kun sen näki virtaavan leiriin myös vesiputouksen kautta.
Kierähdin kyljelleni ja tiirasin hämärässä Mahlapennun suuntaan. Kollin vaalea hahmo erottui siluettina jäkäläverhon takaa tulvivaa aavemaista valoa vasten.
”Mahlapentu?” kuiskasin ja jäin odottamaan korvat höröllä jonkinlaista reaktiota.
Ei vastausta. Hän varmaankin nukkui.
Punnersin itseni tassuilleni ja hiivin varovasti sammalpeitteen yli kermanvärisen pennun luo. Hänen kylkensä kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hän väräytteli viiksiään unissaan. Kurkotin tassullani hänen päänsä yli koskettamaan kollin vaaleanpunaista nenää. Mahlapennun silmät rävähtivät auki.
Ystäväni kasvot näyttivät olevan ylösalaisin seisoessani hänen päänsä yläpuolella. Minusta se oli niin hirveän hauskaa, että aloin hihittää hiljaa. Mahlapentu tyrkkäsi tassunsa suulleni, mutta huomasin hänelläkin olevan vaikeuksia hillitä itseään.
Lysähdin makaamaan hänen viereensä ja venytin jälleen käpäläni kohti kattoa. Mahlapentu matki perässä ja yritti tavoitella tassuillaan kattoa. Naurahdin hiljaa ja huitaisin häntä kevyesti kuonolle. Mahlapennun sieraimista pääsi tirskahdus.
”Mahlapentu”, mau’uin hiljaa ja käännyin katsomaan ystävääni silmiin. Niiden utelias katse tuijotti minua takaisin. ”Ollaanhan me aina ystäviä?”
Mahlapennun naamalle levisi hymy. ”Tietenkin ollaan!”
Hymyilin hänelle takaisin ja käännyin takaisin katsomaan kattoa. En malttanut odottaa, että me molemmat olisimme isoja sotureita ja voisimme tehdä mitä vain, eikä kukaan ollut määräilemässä meitä.
Uni katkesi ärähdykseen. Avasin silmäni hätkähtäen ja erotin epäselvästi kahden kissan hahmot lähelläni. Pahoittelevasta jupinasta saatoin päätellä, että Hallavarjo oli astunut siskonsa hännän päälle. Utusielu murahti vielä jotakin ja käpertyi uudestaan kiepille. Rauha ja hiljaisuus oli palautettu pesään.
En saanut enää unta, joten olisi sama nousta. Minttuliekki keksisi minulle kyllä tekemistä. Siistiydyin nopsaan ja siirryin aukiolle. Yön aikana oli ollut pakkasta, ja lumen pinta kiilteli jäisenä. Oppilaat kulkivat helposti sen päällä, mutta raskasrakenteisemmat soturit saivat katsoa tarkemmin mihin tassunsa asettivat.
Olin menossa hakemaan aamiaista, kun Leimutassu ilmestyi jostakin reitilleni. Parantajaoppilas nyökkäsi kohteliaasti ja kyseli, miten voin.
”Ihan hyvin. Viheryskästä ei ole enää jälkeäkään”, vastasin totuutta muuntelematta. Kissanminttu oli tehnyt tehtävänsä ja parantanut kaikki sairastuneet, minut mukaan lukien.
”Hienoa”, Leimutassu naukaisi häntä pystyssä ja empi hetken seuraavia sanojaan: ”Mietin vain, kehtaanko pyytää sinua mukaani metsästämään yrttejä.”
Pääni kallistui aavistuksen hämmennyksestä. ”Yrttejä? Ei kai niitä tähän aikaan vuodesta kasva.”
Leimutassu pudisteli päätään. ”No ei tietenkään, mutta joen varrelta saattaisi löytyä, jos kaivaisimme lunta pois tieltä.”
Pohdin asiaa hetken, mutta nyökkäsin sitten. ”Minä tulen.”
”Hienoa!” Leimutassu heilautti häntäänsä aidosti ilahtuneena. ”Mennään saman tien!”
Jäämättä odottamaan vastaustani nuorukainen paineli piikkihernetunnelille. Seurasin hänen perässään yhä hieman kankeana nukkumisen jälkeen.
Leirin ulkopuolella kolli pysähtyi äkisti. ”Minulta unohtui yksi juttu. Odota tässä!” oppilas käski ja vilahti takaisin tunneliin.
Pyörittelin silmiäni huvittuneena kollin häseltämisestä. Pennut! Heillä kaikilla tuntui riittävän energiaa niin paljon, ettei se kaikki mahtunut aina heidän sisäänsä. Venytin etutassuni eteenpäin ja annoin selkäni ojentua.
Hetken kuluttua piikkihernetunnelista kuului rapinaa. Käännyin ympäri valmiina kohtaamaan Leimutassun, mutta sen sijaan eteeni tupsahtikin Mahlahalla. Sydämeni pysähtyi hetkeksi katseidemme kohdatessa.
Leimutassun pää kurkkasi soturin selän takaa. ”Pyysin myös Mahlahallan mukaan. Toivottavasti se ei haittaa”, tämä naukaisi kepeästi ja marssi ohitsemme kärkeen. En saanut hämmennykseltäni sanaa suustani.
Mahlahalla vilkaisi minua hivenen vaivaantuneen oloisena ja kiersi sitten minut päästäkseen Leimutassun perään. Jäin seisomaan hetkeksi paikoilleni. Päässäni oli pelkkää lumisadetta. Ajatukset jäätyivät ja minusta tuntui, että en enää osaisi muodostaa yhtäkään järkevää lausetta saatikaan sanaa.
Tämän täytyi olla sattumaa. Ei Leimutassu olisi pyytänyt minua ja Mahlahallaa mukaansa, jos olisi tiennyt meidän menneisyydestämme. Eihän?
//Mahla?
//565 sanaa
