Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin ollut aamulla partion mukana tarkastamassa Kuolonklaanin puoleiset rajat. Kaikki oli ollut normaalisti, eikä ollut merkkejä siitä, että kukaan kuolonklaanilainen olisi yrittänyt rajan runsaamman saalin toivossa. Lehtikato oli kuluttavaa aikaa jokaiselle elävälle olennolle, ja nälkä ajoi kissat epätoivoisiin tekoihin.
Partion aikana minulle oli kuitenkin tullut outo olo – aivan kuin joku olisi tarkkaillut minua. Haistellessani ilmaa ja tähyillessäni lumiseen metsään en ollut kuitenkaan havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa, ja kun kukaan muukaan partiossa ei ollut maininnut asiasta mitään, kuittasin sen oman mielikuvitukseni piikkiin.
Leiristä löysin parhaan ystäväni istuskelemassa pääaukiolla. Kermanvärinen kolli näytti jokseenkin poissaolevalta. Lähestyin häntä rennosti.
”Huomenta”, toivotin ystävälleni tuttuun tapaan. Soturi säpsähti ja kääntyi katsomaan minua silmät säikähdyksestä pyöreinä. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan häntä vähän ymmälläni – mistä moinen reaktio?
”Oletko kunnossa?” kysyin, ja vastaukseksi sain vain hirvittävän näköisen irvistyksen, jonka ilmeisesti oli tarkoitus olla hymy. Katsoin häntä nyt todella huolissani ja odotin hänen kertovan, mistä tässä oli kyse. Lopulta Mahlahalla huokaisi päätään pudistellen ja alkoi kertoa, miten uskoi olevansa sekoamassa. Kuuntelin tarkkaan, miten kolli kuvaili tuntevansa, että joku seurasi häntä leirin ulkopuolella liikkuessaan. Hän mainitsi oudot äänet ja sen, miten ketään ei näkynyt missään, vaikka hän kuinka yritti katseellaan etsiä. Vuodatuksensa päätettyä kolli oli hermostuksissaan kuopinut kuopan maahan.
Mieleeni muistui oma kokemukseni tältä aamulta, jolloin minusta oli tuntunut aivan siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua. Laskin häntäni tyynnyttelevästi ystäväni selän päälle ja katsoin häntä lempeästi.
”Et sinä ole sekoamassa”, sanoin rauhallisesti. Mahlahalla näytti epäilevältä. ”Minustakin tuntui nimittäin tänään siltä, että joku seurasi minua”, jatkoin madaltaen ääntäni sen verran, että koko aukio ei kuullut keskusteluamme.
Mahlahallan ilmeestä oli vaikea tulkita, oliko hän tiedosta enemmän huojentunut vai entistä kauhistuneempi. ”Oikeastiko?”
Nyökkäsin ja vilkaisin vaivihkaa ympärilleni, ikään kuin salamyhkäinen varjostaja olisi tarkkaillut meitä parasta aikaa. ”Kyllä, oikeasti. Ja tiedän yhden keinon, millä saamme selville, onko tuntemuksissamme perää”, mau’uin hiljaa. Mahlahalla huokaisi ja värähti.
”Taidan tietää, mitä mielessäsi liikkuu.”
Virnistin hänelle vain. ”Hyvä. Tavataan leirin ulkopuolella tänä iltana kuuhuipun aikaan. Toinen meistä saa toimia syöttinä, ja toinen kulkee perässä ja yrittää havaita tarkkailijan.” Suunnitelmani tuskin oli aukoton, mutta parempiakaan ideoita ei ollut. Sitä paitsi Mahlahalla ei kestäisi tällaisen jatkuvan näkymättömän painostuksen alaisena elämistä enää kauaa.
//Mahla?
//351 sanaa
