Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Eipä mitään”, hymähdin vastaukseksi Mahlahallalle, joka juuri oli palannut Metsähallan kanssa kävelyltä. Olin seuraillut kaksikkoa etäältä ja pitänyt samalla huolen siitä, että ystäväni saisi keskustella naaraan kanssa rauhassa. Ilmeisesti heidän juttutuokionsa oli tuottanut tulosta, sillä Mahlahalla vaikutti jo nyt huomattavasti rennommalta ja vapautuneemmalta kuin paria päivää aiemmin.
”Mistä te puhuitte?” kysyin kiinnostuneena siitä, miten heidän keskustelunsa oli oikein sujunut. Mahlahalla oli aiemmin ollut niin hermostunut ja epävarma, että minua oli jopa hiukan huolestuttanut hänen puolestaan. Onneksi kolli vaikutti päässeen peloistaan yli ja oli saanut kerrotuksi naaraalle mieltään painavista asioista.
”Kerroin hänelle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui ja miksi minun oli lähdettävä sieltä”, Mahlahalla tiivisti, ja huomasin hänen katseestaan, että asiasta puhuminen toi hänelle edelleen mieleen ikäviä muistoja. Se ei ollut mikään ihme – se, mitä Karhumyrsky oli tehnyt niin Kuolonklaanille kuin meidän ystävyydellemmekin, oli julmaa.
”Hän tuntui viimein ymmärtävän, miten vaikeita aikoja nämä ovat olleet minulle”, kermanvärinen soturi jatkoi. Hän piti lyhyen tauon, ennen kuin sanoi: ”Sovimme, että hän jää klaaniin vielä joksikin aikaa. Tutustumme toisiimme minun ehdoillani.”
Nyökyttelin hitaasti päätäni. Minusta oli hyvä asia, että Metsähalla tajusi viimein ottaa Mahlahallan tunteet tosissaan. Vaikka Metsähallan ymmärtäväinen suhtautuminen poikansa traumoihin olikin kovin liikuttavaa, en silti voinut lakata epäilemästä häntä. Tapa, jolla hän katsoi minua aina ohimennen, kun olin Mahlahallan seurassa, sai ihoni menemään kananlihalle.
”Olen niin ylpeä sinusta, kun uskalsit kohdata hänet”, kehräsin ja kosketin hännälläni Mahlahallaa lapaan. ”Kenties Metsähalla tosiaan on valmis muuttamaan tapansa. Aion joka tapauksessa pitää häntä silmällä – ihan vain kaiken varalta.”
Mahlahalla hymyili minulle. ”Kiitos, Lauhalaukka.”
”Mitä vain parhaan ystäväni puolesta”, virnistin ja kurkotin läpsäisemään tassullani häntä korvaan leikilläni. Mahlahalla murahti ja huitaisi takaisin, hänkin nauraen.
Yhtäkkiä minulle tuli kylmä, eikä se johtunut pakkasesta. Käänsin katseeni Metsähallan suuntaan, joka istui lähellä tuoresaaliskasaa. Naaras katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, eikä irrottanut hyytävää katsettaan minusta silloinkaan, kun upotti kyntensä syvälle jalkojensa juuressa makaavaan hiireen.
Metsähallan ja Mahlahallan keskustelusta oli kulunut jo seitsemän päivää. Tuona aikana kaksikko oli aina silloin tällöin kadonnut kahdestaan johonkin juttelemaan, enkä minä ollut viitsinyt häiritä heitä. Kuitenkin aina heidän jutustelujensa jälkeen Mahlahalla palasi takaisin luokseni ja teimme niitä asioita, joita tavallisestikin teimme yhdessä: vaihdoimme kieliä ruoan jälkeen, kävimme partioimassa ja saalistamassa, keksimme huonoja vitsejä…
Myös Metsähalla oli yrittänyt lähestyä minua kuluneina päivinä. Aluksi se oli tuntunut minusta hieman oudolta, mutta olin päättänyt antaa hänelle tilaisuuden, sillä tiesin, että se merkitsi paljon Mahlahallalle. Juttelimme Metsähallan kanssa yleensä Kuolonklaanista ja siitä, miten asiat olivat muuttuneet paljon niistä ajoista, kun naaras oli yhä kuulunut klaaniin.
Välillä olimme keskustelleet kolmen kesken – minä, Mahlahalla ja Metsähalla – ja se oli sujunut ihan hyvin. Minusta kuitenkin tuntui toisinaan siltä, että minun ja Metsähallan välillä oli yhä jonkinlainen näkymätön jännite, jonka vain minä tunnuin havaitsevan. Ehkä se oli vain oman mielikuvitukseni tepposia.
Olin sukimassa turkkiani aukiolla, kun yhtäkkiä Metsähalla ryntäsi leiriin silmät kauhusta levällään ja hengitys rahisten. Pomppasin pystyyn hiukan säikähtäneenä – mikä naaraan oli saanut pois tolaltaan noin pahasti?
Ennen kuin ehdin kysyä sitä häneltä, Metsähalla alkoi selittää kiireesti tapahtumien kulkua: ”Olin kävelyllä lähellä jokea, kun näin jonkun kävelevän jäällä! Jää murtui hänen altaan ja hän putosi jokeen! Minä en osaa uida – sinun on mentävä auttamaan!” Naaras vaikutti suorastaan hysteeriseltä puhuessaan.
En jäänyt epäröimään. Jos joku oli oikeasti pudonnut jokeen, aikaa ei ollut hukattavaksi. Ellei kissa hukkuisi, hän kuolisi hypotermiaan.
”Vie minut sinne”, sanoin tiukasti, ja Metsähalla ampaisi matkaan salaman lailla. Syöksyin hänen peräänsä vauhdilla. Pystyin vain miettimään sitä, kuka onneton oli voinut pudota jäihin.
Saavuimme joen rantaan, ja näin heti jäälle johtavat jäljet, jotka päättyivät tummaan aukkoon valkeudessa. Loikin jäälle varovasti, tunnustellen joka askeleella, mihin kannatti laskea tassu seuraavaksi. Oletin Metsähallan jääneen rannalle odottamaan, sillä naaras oli kertonut, ettei osannut uida. Oli vain parempi, että hän pysyi poissa tieltä – muuten minulla saattaisi olla kaksi pelastettavaa.
Kun pääsin aukon kohdalle, huomasin, että jäljet eivät aivan kulkeneet sen kohdalta, vaan kiersivät sen ja jatkoivat matkaa vastarannalle. Katsoin aukkoa kummastuneena. Jos Metsähalla oli nähnytkin jonkun putoavan, ei se ollut ollut ainakaan tämä kissa, jonka jäljet kulkivat aivan aukon vierestä.
”Ei tästä kukaan ole pudonnut!” huusin, jotta rannalla odottava Metsähalla kuulisi minut. En irrottanut katsettani aukosta. ”Oletko aivan varma, että se oli tämä paikka?”
”Voi, kyllä se on tämä. Tässä nimittäin putosit sinä.” Takaani kuulunut pahaenteinen naukaisu sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Ehdin kääntää päätäni juuri sen verran, että näin Metsähallan kurkottamassa tuuppaamaan minut kohti avonaista aukkoa jäässä. Naaraan hyökkäys tuli aivan puskista, enkä äimistykseltäni pystynyt estämään itseäni putoamasta hyisen veden syleilyyn.
Upposin pinnan alle heti. Kylmä vesi tuntui porautuvan luihin ja ytimiin asti, ja jouduin hetkessä pakokauhun valtaan. Virta riepotteli minua mukanaan, eikä minulla ollut enää hajuakaan, missä suunnassa oli pohja ja missä pinta.
Yritin pidättää hengitystäni, mutta se oli toivotonta. Tunsin, miten vesi tunkeutui keuhkoihini, samalla tukahduttaen viimeisetkin toiveet selviytymisestä. Kouristusten lomassa tajuntani alkoi hiipua, enkä tuntenut enää kylmää. Oli vain vettä, vettä ja vettä. Se otti minut valtaansa ja vei mukanaan kuin ajelehtivaa lehteä.
Ennen kuin kaikki pimeni ja menetin tajuntani kokonaan, olin näkevinäni Mahlahallan uimassa virrassa. Hän tuli minua kohti; hän oli niin lähellä mutta silti niin kaukana…
”Tervetuloa Tähtiklaaniin.” Avasin silmäni henkeä haukkoen. Olin metsässä, joka tuikki himmeää tähtien valoa. Ympärilleni oli kerääntynyt kissoja, joiden kasvot tunnistin helposti. He kaikki olivat kuolleet viheryskään viimeisten parin kuun aikana.
Tiesin kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. En enää voinut palata takaisin Eloklaaniin. En enää näkisi Ruskalintua tai Mahlahallaa. En enää koskaan näkisi rakkaita klaanitovereitani.
Tämä oli matkani pää.
//R.I.P. Lauha
//880 sanaa
