Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Salama oli osunut lähellämme olevaan kuuseen ja kaatanut sen. Molemmat meistä näkivät puun alle jääneen karvamytyn, joka oli arvatenkin hetkeä aiemmin huutanut apua. Tuuli ravisteli meitä niin, että hädin tuskin pysyimme pystyssä, mutta siitä huolimatta lähdimme katsomaan, kuka onneton oli jäänyt kaatuvan puun kohdalle.
Lähemmäksi päästyämme tunnistin kissan oitis Valoköynnökseksi. Naaraan silmät olivat kiinni, enkä havainnut hänessä minkäänlaisia elonmerkkejä. Katsahdimme Mahlahallan kanssa toisiamme avuttomina. Ei ruumista voinut tähänkään jättää, mutta juuri nyt sää oli aivan liian huono siihen, että olisimme ruvenneet kaivamaan maata soturittaren alta vetääkseemme ruumiin pois puristuksista.
”Mitä tehdään?” Mahlahalla kysyi. Hän joutui korottamaan ääntään, jotta se kuului ulisevan tuulen ja jo vähän kauempana jyrisevän ukkosen yli.
”Etsitään jostain suojaa ja odotetaan sään paranemista. Juuri nyt on liian vaarallista vain seisoskella tässä, kun puita voi kaatua vielä lisää.”
Mahlahalla nyökkäsi, ja rupesi etsimään katseellaan paikkaa, johon mennä. Yhtäkkiä ystäväni hoksasikin sopivan kivenonkalon jonkin matkan päästä. Seurasin hänen perässään kahden suuren kiven muodostamaan suojaan ja kyyristyin hänen viereensä turkki läpeensä märkänä ja vilusta väristen. Mahlahallan keho värähteli, ja hänen kermanvaalea turkkinsa oli aivan sotkussa ja täynnä pikkusälää, jota oli tarttunut karvoihin matkan varrelta.
Olimme edelleen jumissa Kuolonklaanin rajan lähellä. Meidän olisi ylitettävä kaksi joenhaaraa päästäksemme leiriin turvaan. Juuri nyt se oli kuitenkin liian vaarallista. Siitä huolimatta minut valtasi pakottava tarve päästä joelle katsomaan, mitä sen ylitse kulkevalle puunrunkosillalle oli tapahtunut. Mikäli se oli lähtenyt virran matkaan, meidän olisi yritettävä kiertää kauempaa nummelta asti, jossa oli – ainakin yleensä ollut – matalampi ja turvallisempi ylityspaikka.
”Käydään katsomassa, mikä tilanne joella on”, sanoin Mahlahallalle, joka ei niinkään riemastunut ajatuksesta. Tein kuitenkin parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, että tämä oli oikea ratkaisu. ”Haluan tietää, pääsemmekö kotiin lyhyempää kautta vai pitääkö meidän varautua kiertämään. Sitä paitsi, muitakin kissoja voi olla pulassa tässä myrskyssä.”
”Entä Valoköynnös?” kollin katse vaelsi kaatuneeseen kuuseen, jonka tuuheat, tummanvihreät oksat huojuivat kovassa tuulessa.
”Haetaan hänet myöhemmin. Juuri nyt emme voi tehdä asialle mitään.”
Tämän jälkeen Mahlahalla myöntyi lopulta ajatukselle, ja jätimme suojaisan kivenkolon taaksemme, suunnaten kohti jokea. Myrskyn pauhun oli vaikea kuulla ennalta, milloin olimme lähellä jokea. Lopulta tupsahdimme aivan sen rantaan. Vesi oli noussut huolestuttavan korkealle uomissaan. Puunrunkosilta oli kauempana alajuoksulla – jos se siis oli selvinnyt tästä koettelemuksesta.
Olin jo aikeissa lähtä tarkistamaan asiaa, kun Mahlahalla takanani yhtäkkiä henkäisi kauhistuneena ja tuli seisomaan rinnalleni.
”Lauhalaukka, tuolla on kissa!”
Lähellä vastarantaa oli valkoinen karvamytty, joka oli takertunut kiinni oksaan. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, kuka se oli. Pohdin, kannattiko meidän ryhtyä pelastustoimiin. Hyppäämällä veteen saattaisimme vaarantaa oman henkemme jo valmiiksi vainajan puolesta, ja silloin meitä olisi jälleen kaksi enemmän matkalla Tähtiklaanin metsästysmaille.
Kuin ajatukseni lukien kissa nosti päätään ja päästi ilmoille surkean uikutuksen.
”Sehän on Huurretassu!” Mahlahalla huudahti. Hänen äänestään kuului puhdas kauhu. Ystäväni varmasti tunnisti oman oppilaansa, siitä ei ollut epäilystäkään. Meillä ei siis tainnut olla muuta vaihtoehtoa kuin yrittää keksiä jokin keinoa poimia nuori kissa talteen, ennen kuin oksa pettäisi ja naaras katoaisi sen mukana tumman veden syövereihin.
//Mahla? Huurre?
//478 sanaa
