Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Tähtimöpentu ainakin vastaili kysymyksiini, mikä oli helpottavaa. En ainakaan ollut täysin vastenmielistä seuraa toiselle. Oli kyllä paljon hankalempi luoda minkäänlaista yhteyttä sisareen, joka oli syntynyt eri pentueeseen. Talvikkitakun kanssa kaikki oli ollut niin yksinkertaista. Oli niin helppoa, kun toisesta välitti aidosti ja täysin luonnostaan. Minun oli hieman vaikea ajatella luovani yhtä vahvaa sidettä Tähtimöpentuun, ja se tuskin oli mahdollistakaan ottaen huomioon, miten pentu käyttäytyi seurassani. Se ei estänyt minua yrittämästä, vaikka vaikeaa se tulisi olemaan.
”No on minulla Mutatassu”, mustavalkoinen kissa naukaisi, eikä hänen eleistään tai äänensävystään voinut edelleenkään päätellä mitään. Nyökyttelin tyytyväisenä päätäni. Hyvä, jos toinen oli jo saanut ystäviä. Se oli hyvin tärkeää hänen iässään. En kyllä osannut sanoa millainen kissa Mutatassu oli, mutta toivon hänen olevan hyvä ystävä sisarelleni. Tummanruskea kolli vaikutti kyllä aina olevan jonkun kimpussa, mutta toivoin hänen kohtelevan eri tavalla Tähtimöpentua. Keskustelumme päättyikin melko lyhyeen, kun päätimme jatkaa omille teillemme. Se oli kerrassaan hyvä päätös, sillä turha keskustelua oli pitkittää pakottamalla. Minä kuitenkin uskalsin toivoa, että Tähtimöpentu sitten vanhempana haluaisi tutustua minuun kunnolla, ja vielä omasta tahdostaan. Minun ei ehkä kannattaisi viedä enää itseäni toisen seuraan. Naaras tiesi nyt, että olin olemassa ja hänellä olisi aina mahdollisuus hakeutua seuraani, ja se sai tässä vaiheessa kelvata. Tähtimöpennun jatkettua päiväänsä eteenpäin astelin itse sotureiden pesään aikeenani levätä kunnolla. Viime aikoina mieltäni olivat painaneet raskaat ajatukset, eikä niitä oikein päässyt pakoon. Vaikken jatkuvasti mitään synkkää ajatellutkaan, tuntui silti, että ajatukset olivat aina jotenkin läsnä. Ainakin voisin tehdä keholleni palveluksen ja levätä välillä, ehkä se auttaisi myös ajatuksieni kanssa.
Kului useampi päivä, kunnes Mesitähti kutsui klaanin koolle ja nimitti Malvapennun sekä Tähtimöpennun. Klaani hurrasi uusien oppilaiden nimiä, minä heidän mukanaan. Onnittelut naukaisin kummallekin etäämmältä, kuten useampi muukin klaanitoveri. En halunnut tuputtaa itseäni sisaruksieni seuraan, joten koin parhaimmaksi antaa heille mahdollisimman paljon etäisyyttä. Nimityksien jälkeen halusin hieman rauhoittua yksinäni, mutta samalla myös etsin katseellani Minttuliekkiä. Hän oli varmasti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi seuraaviin lähteviin partioihin, enkä olisi ihmetellyt emoani yhtään. Minttuliekki oli viettänyt pitkän ajan pentutarhassa, joten teki naaraalle hyvää päästä tuulettumaan ja palaamaan varapäällikön tehtäviinsä. En löytänyt millään leirin hulinasta punasaven värisen turkin omaavaa emoani, joten luovutin etsintäyritykseni. Huokaisten nousin ylös ja päätin lähteä saalistamaan klaanille. Kai sitä sentään pystyi edes olemaan hyödyllinen klaanille. Verkkaisesti kuljin läpi piikkihernetunnelin aikeenani suunnata paikkaan, josta olin aikaisemminkin saanut hyvin riistaa. Leirin ulkopuolella puut näyttivät kovin alastomilta ilman lehtiään, ja tiesin maassa rapisevien lehtien tuovan oman vaikeustasonsa saalistamiseen. Pidin kyllä haasteista, mutta riistan saaminen klaanille ei kuulunut niihin asioihin, mihin halusi haastetta. Vielä ei ollut pulaa riistasta, mutta kauhulla odotin, mitä lehtikato toisi tullessaan. Riistan määrä oli nimittäin jo nyt lähtenyt laskuun, eikä tuoresaalis näyttänyt läheskään samalta kuin muutamaa kuu sitten.
Vesi herahti jo kielelle, kun lähestyin vaanien kauempana maata ja ilmaa vuorotellen nuuhkivaa hiirtä. Hiirissä oli se vaikeus, että ne tunsivat askeleet jo ennen kuin pystyivät haistamaan tai näkemään saalistajaansa. Sen takia keskityin tarkasti siihen, miten asettelin tassuni. Pidin askeleeni mahdollisimman kevyenä ja jaoin tasapainon tasaisesti estäen minkään rasahtavan allani. Hiiri oli vielä melko pitkän välimatkan päässä, mutta tehtävä vaikutti helpolta suoriutumiselta. Liikuin taas eteenpäin ja – orava viiletti minun ja hiiren välistä suurikokoinen kolli perässä. Hiiri säikähti ja katosi salamannopeasti koloonsa. Ajattelematta lähdin oravaa jahdanneen Irvikidan perään, vaikka nopeuteni olikin olematonta. Saatuani kollin kiinni tämä roikotti jo elotonta oravaa hampaidensa välissä.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” tuhahdin ärtyneenä, sillä minulta oli mennyt helppo saalis sivu suun. Irvikita laski oravan nopeasti maahan.
”Anteeksi, en huomannut sinua”, kolli naukui aidosti pahoitellen. Pudistelin päätäni edelleen ärtyneenä.
”Kiitos vain, tämä oli totisesti päiväni kohokohta. Kiitos, voi kiitos! Tämä oli juuri sitä mitä halusin”, totesin ja käännyin ympäri. Jätin Irvikidan oravansa kanssa taakseni, enkä antanut hänelle aikaa vastata takaisin. Matkalla tuhahtelin muutaman kerran, mutta melko nopeasti ärtymys laski. Soturille en kyllä puhuisi hetkeen, mutta Irvikita oli kyllä muuten ihan kelpo kissa, joten menkööt nyt. Minulle tuli heti parempi mieli, kun sain uuden hajujäljen ja lähdin jäljittämään uutta saalista.
Palasin leiriin ja vein saamani tuoresaaliit kasaan. Kasa vaikuttikin täydeltä, sillä aurinkohuipun partiot olivat jo palanneet leiriin. Äkkiä huomasin myös Minttuliekin leiriaukiolla ja pikaisesti jatkoin matkaani tämän luokse.
”Hei!” ilmoitin tulostani ja emo kohdisti tummansinisen katseensa minuun.
”Hei, Laventelitaivas”, varapäällikkö naukui lempeällä äänellään. Vastasin tähän hymyllä. Keskustelimme hetken aikaa Tähtimötassusta ja Malvatassusta, olihan heidän nimityksenä oppilaiksi tapahtunut vasta tänään. Kysyessäni miltä Minttuliekistä tuntui päästä takaisin soturin ja varapäällikön tehtäviin, en edes yllättynyt, miten valmiilta emo vaikutti. Kysyin toiselta hänen päivästään, ja pian Minttuliekki kyseli jo omastani.
”Irvikita sattui pilaamaan saalistusreissuni osittain. Hän vain ilmestyi tyhjästä ja säikytti hiiren tiehensä, siitä olisi joku saanut hyvän aterian syödäkseen”, naukuessani äänestäni kuulsi huvittuneisuus, joka johtui puhtaasti Minttuliekin seurasta. Itse asia ei ollut ollenkaan huvittava.
”Tuskin Irvikita teki sitä tahallaan. Hän on vaikuttanut aina kunnon soturilta, joten en voisi uskoa hänestä sellaista”, varapäällikkö sanoi ja hän oli oikeassa. Minua kyllä silti ärsytti hiiren menettäminen enkä luopuisi mykkäkoulusta ennen seuraavan partion alkua, johon joutuisimme Irvikidan kanssa kahdestaan. Pian Minttuliekki totesikin jo, että hänen tulisi jatkaa muihin tehtäviin ja hyvästelimme toisemme. Emoni seurasta jatkoin sotureiden pesään ja ajattelin ottaa torkut ennen auringonlaskun partioon osallistumista.
