Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Olin kuvitellut kotimatkan sujuvan nopeammin, kun meillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin päästä takaisin. Kaarlo kuitenkin tuntui pitävän huolen siitä, että suurin piirtein matelimme eteenpäin. Kukaan ei kuitenkaan raaskinut nopeuttaa askellustaan, sillä emme nyt suinkaan halunneet tyrmätä vanhaa kollia matkan aikana.
Pystyin nyt keskittymään paremmin ympäristöön, kun tehtävä ei enää painanut mielessäni. En ollut koskaan poistunut Eloklaanin rajojen ulkopuolelle, joten sain kai olla kiitollinen tästä kokemuksesta. Kaipasin kyllä jo takaisin nummille, tuttuun ympäristöön. Toivoin, että toiset olivat onnistuneet löytämään myös uusia vahvistuksia Eloklaanin riveihin. Sitä kun ei vielä tiennyt, mutta toivoa sopi.
Raskas hengitys kuulosti jo pihinältä, ja me Omenahuuman kanssa vaihdoimme pikaisesti katseita. Olisi varmasti jo pidettävä ensimmäinen tauko. Jatkoimme vielä hetken matkaamme, kunnes Omenahuuma ilmoitti muillekin lepotauosta. Kaarlo pysähtyi ilmaa puhisten ja alkoi tasaamaan hengitystään.
”Nytkö teidän on jo tauko pidettävä”, tuo ärähti hampaidensa välistä katkonaisesti hengityksensä lomasta. Pyöräytin silmiäni ja istuuduin alas. Kai se oli otettava itsekin hyöty näistä tauoista, joita oli mitä ilmeisemmin tulossa useampia. Ihmeen hyvin Kaarlo oli kuitenkin koko matkan taukopaikalle jaksanut. Hän tuskin oli sitä sorttia, että olisi ikimain myöntänyt olevansa huonossa hapessa. Kunhan vanhus saisi vähän hengähtää, voisimme jatkaa matkaa.
Kaarlo tuntui jaksavan tauon jälkeen matkata pidempään. Ehkä hänen vanhat jäsenensä tarvitsivat vain huomattavasti pidemmän matkan vertyä matkatahtiimme. Emme me siltikään kovin nopeita olleet, mutta matka tuntui taittuvan ripeämpään tahtiin. Olimme kuitenkin jo matkanneet sen verran, että olisi aika pysähtyä saalistamaan sekä käymään yöpuulle. Otin ruokapuolen hyvin vahvasti vastuulleni, ja menimmekin Dakotan ja Timin kanssa saalistamaan.
”Sumulaulu, tule sinäkin”, naukaisin vaaleanharmaalle kollille. Omenahuuma sai jäädä vartioimaan Kaarloa. Ei sillä että kolli mihinkään karkaisi, mutta ettei hän joutuisi mihinkään kiipeliin. Toista ei olisi uskaltanut jättää yksin minnekään. Uhkan yllättäessä kolli olisi täysin voimaton.
Vaikka liikuimmekin yhdessä, oli selvää että olimme kaikki niin sanotusti eri leireissä. Dakota ja Timi karkasivat saalistamaan keskenään minun ja Sumulaulun jäädessä kahdestaan.
”Onko tämä sinunkin ensimmäinen kertasi reviirin ulkopuolella?” kysyin toiselta, sillä en ollut oikein kotipuolessa päässyt juttelemaan hänelle. Nyt oli kai oikea aika hieroa jonkun näköistä tuttavuutta – jos Sumulaulu oli siihen edes suostuvainen.
// Sumu? Omena?
