Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Kortetassu suhtautui yllättävän hyvin kaikkeen. Ei häntä näyttänyt haittaavan hiljaiseloni millään tavalla. Se oli samalla ehkä kummallista, mutta myös lohdullista. Tällaista olin juuri kokenut kaipaavani viime päivät. Pian kuitenkin soturioppilaan mestari huusi oppilaansa luokseen.
”Lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä”, kuului Kortetassun suusta, kun hän silmäänsä vinkaten kiiruhti pois. En voinut kuin naurahtaa toisen perään ja jäädä katsomaan, kuinka oppilas katosi mestarinsa perään. Ehkei elämä näyttänytkään niin ankealta.
Jokaisen uuden eletyn auringonnousun jälkeen vaikutin yhä enemmän itseltäni. Olin alkanut vaihtamaan sanoja klaanitovereideni kanssa ja luomaan heihin yhä enemmän kontaktia. Tämä vaikutti myös siihen, että kuolonklaanilaiset vartijat olivat pitäneet minua hieman aiempaa tarkemmin silmällä, mutta ehkäpä he olivat pian päivien kuluessa ymmärtäneet, etten ollut kuitenkaan juonimassa mitään heidän selkänsä takana.
Pimentovarjo oli varhain jakanut partiot ja olinkin jo asettautunut lähemmäs uloskäyntiä odottelemaan muita partioon lähtijöitä. Rajapartion johdossa oli luonnollisesti kuolonklaanilainen vartija, Leppävarjo. Kolli useasti puheli itselleen, mutta olin jo oppinut sulkemaan korvani tämän mölinältä. Pian ruskeasilmäinen kolli jo olikin paikalla suun käydessä taukoamatta. Onnekseni ei kestänyt kovin pitkään, kunnes paikalle jolkottelivat myös Hilehuurre ja tämän oppilas Nopsatassu. Nykyään Eloklaanissa oli hyvin yleistä, että oppilaiden harjoitukset korvaantuivat partioilla. Onneksi en ollut itse joutunut käymään soturikoulutustani läpi vastaavissa olosuhteissa. Vaikeahan se oli mitään aikataulussa oppia, jos ei päässyt normaalia tahtia harjoittelemaan.
”Nyt kun viimeisetkin myöhästelijät ovat saapuneet paikalle, voidaankin lähteä. Seuratkaa perässä!” Leppävarjo naukaisi ja lähti mutisten uloskäyntiä kohden. Sen enempää aikailematta suuntasin soturin perään muiden seuratessa vanavedessä. Toiset olivat kyllä olleet ihan aikataulussa, mutta välillä kuolonklaanilaiset halusivat väkisin näpäyttää. Leppävarjo oli kyllä hyvinkin asiallinen tapaus, jos vertasi osaan muista kuolonklaanilaisista.
”Eikö olekin surullista miten viherlehti lähentelee loppuaan?” huokaisin katsellessani ympärille leirin ulkopuolella. Leppävarjo hieman vilkaisi taakseen, mutta tällaisesta rupattelustahan kuolonklaanilaiset juuri pitivät.
”Onkohan kirkkaampia päiviä vielä tulossa?” jatkoin osittaista haaveiluani, josta tuskin kukaan sai kiinni. Kaipasin vapautta, valoisampia aikoja. En välttämättä juuri viherlehteä, vaan aikaa ennen sotaa. Sitä oli puheistani kuitenkin mahdotonta päätellä ja hyvä niin, Leppävarjo olisi varmaan määrännyt rangaistuksen, jos olisi tiennyt.
”Sinäkin Nopsatassu siinä, joko sinä jo pian olet pääsemässä soturiksi?” kyselin entiseltä erakolta. Teki hyvää päästä puhumaan joillekin. Ehkä muut saattoivat vielä suhtautua siihen kummaksuen, mutta en jaksanut välittää. Sillä ei ollut väliä, jos pääsin edes askeleen lähemmäksi aikaisempaa itseäni, jonka olin sodan rätinässä hävittänyt.
// Nopsa?
