Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Oloni oli tuntunut viime aikoina erittäin kevyeltä. Päivät soljuivat eteenpäin ja minä matkassa lepatellen höyhenen lailla. Rinnassa tykyttelevä ahdistus, joka aika ajoin oli saanut aina hiivittyä ylemmäs ajatuksiin asti, oli onnistunut katoamaan lähes kokonaan. Toisinaan ajatukseni palasi emoni kohtaloon, mutta se ei enää aiheuttanut sisälläni samankaltaista tunteiden rynnäkköä, mitä se aikaisemmin oli jokaisella kerralla tuonut mukanaan. Nykyään kun ajattelin emoani, tunsin kyllä suurta kaipuuta, mutta se ei ollut enää suoranaista vihaa hänen kohtalostaan. Tiesin vielä jonakin päivänä pääseväni emoni vierelle Tähtiklaaniin, enkä olisi malttanut odottaa tapaamistamme. Minulla oli kuitenkin vielä pitkä matka edessä, mutta minä halusin uskoa emoni katselevan minua aina tähtitaivaalta. Ainakin minä ajattelin tuntevani hänen läsnäolonsa päivittäin arkiaskareita suorittaessani, ja koin hänen suojelevan matkaani.
Isäni oli palannut elämääni myös. Eloklaani oli nopeasti palannut vanhoihin rutiineihinsa, kun Mesitähti oli astellut takaisin klaanin johtoon ja kuolonklaanilaiset vartijat oli kehotettu tiehensä. Olin ikionnellinen siitä, että isäni oli säilynyt hengissä. Olin kovin pelännyt sitä, millaiset olot vangituilla oli ollut ja pitivätkö kuolonklaanilaiset heitä edes ylipäätään elinvoimaisina. Kun ei tarvinnut enää päivittäin ajatella isäni kohtaloa, oli huomattavasti helpompi hengittää. Eloklaani oli vapautunut kuolonklaanilaisten valvovan silmän alta, joten juhlaan oli aihetta. Joka auringonnousu sai kiittää Tähtiklaania vapauden suomisessa keskuuteemme. Sota ja sen jälkeiset poikkeusajat olivat kyllä syövyttäneet kauheuksia verkkokalvolle, mutta ajan lipuessa eteenpäin ja kauheuksien säilyessä mukana, ne kuitenkin painoivat aina vain vähemmän. Ja hyvä niin.
