Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Viileä tuuli siveli kasvojani. Olin kohdistanut katseeni kauas Eloklaanin rajan ulkopuolelle, jossa maasto jatkoi kulkuaan samanlaisena kuin merkatullakin puolella. Eloklaani oli minulle rakas. Se oli kotini. Kuinka Talvikkitakku saattoi… Purskahdin itkuun. En kestänyt ajatella siskoani. Kyyneleet virtasivat suolaisina poskiani pitkin tipahdellen hiljalleen rinnuksille ja sateen jo valmiiksi kastelemaan maaperään. Minua värisytti, eikä syynä ollut ohut turkkini taikka lehtisateen mukanaan tuoma koleus. Minua värisytti, koska kaipasin niin paljon siskoani. Tiesin, ettei tehnyt hyvää ajatella häntä joka välissä. Tiesin myös, että minun oli pakko. En voinut muutakaan.
”Rakastan sinua Laventelitaivas, olet paras sisko!” Talvikkitakun sanat kaikuivat mielessäni kirkkaana. Onneksi olin huomannut Kuutamotassun menevän Mesitähden puheille siskoni lähdön jälkeen – en olisi itse kyennyt samaan. En olisi voinut ilmoittaa isälleni hänen pentunsa lähdöstä. Minun oli niin paha olla, että rinnassa kiristi ja puristi, enkä oikein tiennyt miten olla. En ymmärtänyt, miten Talvikkitakku oli ajautunut pisteeseen, jossa hänen oli pakko saada jättää Eloklaani. Tunsin itseni niin surulliseksi ja voimattomaksi Talvikkitakun tuntemusten suhteen. Itse asiassa en ollut edes pystynyt kunnolla kohtaamaan perhettäni tapahtuneen jälkeen. Se tuntui väärältä, kun ajauduin jatkuvasti miettimään sitä, olisinko voinut toimia jotenkin toisin, jotta Talvikkitakku olisi muuttanut mielensä. Tiesin kyllä, että vastaus oli ei. Sisareni päätä ei olisi saanut kääntymään millään. Pystyin vain toivomaan, että naaras pitäisi itsestään huolta ja palaisi ehjänä takaisin! Soturin paluu takaisin oli ainut lohtu, mihin saatoin tällä hetkellä turvautua.
”Tiedän, ettei sisareni aina toimi oikein, mutta katsokaa hänen peräänsä siellä Tähtiklaanissa. Luotan, että pidätte Talvikkitakun turvassa”, kuiskasin värisevällä äänellä ja kohotin katsettani kohti synkkien pilvien peittämää taivasta. Ei Talvikkitakku palannut takaisin, vaikka kuinka tuijotin.
”Äh, mitä?” säikähdin nenänpäähän osuvaa sadepisaraa. Joko se alkoi satamaan taas? Istuin paikallani vielä tovin, kunnes pisara muuttui toiseksi, kymmeneksi ja lopulta niin moneksi, että ehdin jo seota laskuissa. Pisarat huuhtoivat suolaiset kyyneleet turkiltani, ja vasta sitten uskalsin nousta lähtien juoksemaan kohti leiriä. Minulla oli vielä matkaa leiriin, koska olin tullut aivan rajalle saakka. Aluskasvillisuus tuntui tassujen pohjassa iljettävältä ja se kasteli inhottavasti vatsakarvatkin. Tämän jälkeen kuiva sammalvuode tuntuisi ihan unelmien täyttymykseltä. Sade huuhtoi enemmän pahan olon pois kuin puhdistaen mielen kaikesta epämiellyttävästä liasta, jota olin aivan liian pitkään siellä hautonut. Leirissä tunsin niskassani muutaman säälivän katseen, jota taisi saada jokainen perheeseeni kuuluva. Vilkaisin kohti pentutarhaa samalla huokaisten. Hetken mielijohteesta lähdinkin jolkottelemaan pentutarhan suuntaan ja hylkäsin ajatuksen kuivasta sammalvuoteesta. Hämärään pesään sujahdettuani huomasin suurimman osan pesän väestä olevan jo unten mailla. Tosiaan, olihan ehtinyt tulemaan jo myöhä ja varmasti pennut oli kyörätty jo aikaa sitten nukkumaan. Kuningattaret olivat kuitenkin hereillä Nokkospilveä lukuun ottamatta. Huomasin pian myös yhden silmäparin lisää, kun ilmeisesti Lampipentu oli hyvin uteliaan oloinen nähtyään minun ilmestyvän suuaukosta. Valkea naaras pysyi kuitenkin hiljaa ja tyytyi tarkkailemaan tilannetta ilman sen suurempaa älämölöä. Hyvä niin, etten vahingossa herättänyt koko pentutarhaa. Vasta viimeisenä katseeni osui Minttuliekkiin. Emoni reaktiosta päätellen katseeni taisi olla hyvin tuskainen, mutta siltä minusta tuntuikin. Poltetun punasaven värisen turkin omaava naaras nousi uinuvien pentujensa luota varovasti ja asteli luokseni. Kumpikin tajusi poistua pentutarhasta hiljalleen lakkaavaan sateeseen. Emon tummansiniset silmät tuntuivat näkevän lävitseni.
”Mikä on, Laventelitaivas?” Minttuliekin sanat saivat minut purskahtamaan hetkessä uudestaan itkuun. En voinut mitenkään hallita näin suuria tunteita. En millään osannut. Ne eivät tuntuneet normaaleilta – ne eivät voineet olla normaaleja. Minä niin halusin Talvikkitakun jo takaisin. Sanaakaan sanomatta painauduin kiinni varapäällikön hellään huomaan, ja tunsin hännän laskeutuvan lohduttavasti selälleni.
”Talvikkitakku”, puserrin sanat ulos suustani kuin viimeisillä voimillani vasten Minttuliekin turkkia. Emoltani pääsi henkäys.
”Hän tulee kyllä takaisin, kun on kerta niin sanonut. Minä lupaan sen”, naaraan äänessä oli rohkaiseva sointi. En halunnut vielä nostaa päätäni. Tässä oli oikein hyvä. Sadekin oli jo lähes lakannut kokonaan. Taivaalta tipahteli enää muutamia vesipisaroita märkään maahan. Huokaisten irrottauduin hetken kuluttua ja otin hieman etäisyyttä. Syyllisyys alkoi korventaa korviani ja painoin ne luimuun häpeissäni.
”Olen niin pahoillani”, sain viimein tokaistua. Minttuliekki kallisti aavistuksen päätään luoden minuun kysyvän katseen.
”Mitä sinä nyt pahoittelet? Sinä saat kyllä aina tulla kertomaan huoliasi minulle, muista se. Monikin asia järjestyy pelkästään puhumalla, ja minä haluan sinun voivan tulla keskustelemaan kanssani”, Minttuliekki naukui, ”jos vain sitä haluat.”
”Kyllä minä tiedän. Mutta en minä sitä pahoitellut… Minä tarkoitin… Olen pahoillani Murattipennusta”, sanoin hiljaa pitäen katseeni vastapäätä kiiluvissa tummansinisissä silmissä. ”Minun olisi pitänyt käydä luonanne enemmän! En tiedä, mikä minuun on tullut vai onko minulla vain kiire, vaikka minulla ei pitäisi olla niin kiire, etten ehtisi näkemään teitä ja-”
”Ei mitään hätää, Laventelitaivas”, Minttuliekki keskeytti loppumattoman selitysten litanian. Nieleskelin kurkussani tuntuvaa inhottavaa palasta alemmas. Minttuliekillä tuntui olevan oikea sana jokaiseen asiaan. Pentujen menetys näytti vaikuttavan raskaasti naaraaseen, mutta pystyin huomaamaan tämän olemuksesta rohkaisevan asenteen. Ehkä se oli nyt näkyvillä minua varten. Näin ainakin ajattelin.
”Haluatko jutella vielä lisää, sillä minä jaksan kyllä valvoa. Voisin kuitenkin suositella sinulle nukkumista. Olen varma, että aamulla sinullakin on jo parempi olo, vai mitä olet mieltä?” emo puheli. Nyökyttelin päätäni.
”Nukkuminen kieltämättä kuulostaa hyvältä”, päästin suustani huvittuneen tuhahduksen ja kasvoilleni kiiri lähestulkoon hymyntapainen. Minttuliekki nousi ylös aloiltaan ja asteli kohti pentutarhan suuaukkoa sanoen:
”Hyvää yötä, Laventelitaivas. Nuku hyvin!” Hymyntapainen muuttui oikeaksi hymyksi, vaikkakin vain ihan hetkiseksi. Sanoin emolleni myös hyvänyöntoivotukset, ja pian tuo katosi takaisin pentutarhaan. Itse jäin vielä hetkeksi istumaan paikalleni. Kiristävä tunne rinnassani ei tuntunut enää niin kuolettavalta vaan siitä oli jopa tullut siedettävä. Mesitähden kanssa en halunnut vielä keskustella paremmin. Talvikkitakun viha isäämme kohtaan oli jotain sellaista, minkä takia olisin tuntenut oloni hyvin vaikeaksi päällikön seurassa. Olin päättänyt pitää etäisyyttä ainakin niin kauan, ettei Talvikkitakun sanat kaikuisi jatkuvasti selvinä päässäni. Nyt oli kuitenkin minun aikani painua pehkuihin. Päästyäni sotureiden pesälle ja asettuessani sammalvuoteelleni nukahdin hetkessä raskaan päivän jäljiltä.
Aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana. Minun oli melkeinpä hyvä olla. Nousin istumaan vuoteellani ja aloin sukimaan turkkiani. Pian olinkin jo valmis ja lähdin kuuntelemaan aukiolle, kun Mesitähti jakoi jo partioita. Tavalliseen tapaani onnistuin välttelemään kanssakäymistä isäni kanssa, kun Hallavarjolla näytti olevan tälle jotain asiaa sivummalla. Huokaisin helpotuksesta. Mesitähti oli määrännyt minut aamun metsästyspartioon, jonka johdossa oli Pehmoturkki. Lisäkseni partiossa oli vielä Kirpputäplä ja Irvikita.
”Ovatko kaikki valmiina?” Pehmoturkki naukui ystävälliseen sävyyn ja yritti viittoa partion jäseniä erilleen muista eloklaanilaisista.
”Ollaan ollaan! Eiköhän riista kuitenkin jaksa meitä odottaa”, totesin huvittuneena vastauksen partion johtajalle. Pehmoturkin kasvoilla koreili lämmin hymy, joka vain leveni sanojeni johdosta. Kirpputäplä naukui pikaisesti olevansa valmis, mutta Irvikita tyytyi tapansa mukaan nyökkäämiseen. En ollutkaan ollut vähään aikaan kollin kanssa tekemisissä. Hänestä oli hyvin vaikea saada mitään irti, enkä ollut varma halusiko toinen edes keskusteluseuraa. Niinpä en ollut uskaltanut noin muuten lähestyä kollia. Kirpputäplä oli myös hiljaisempaa sorttia. Tämän takia piikkihernetunnelista päästyä loikin Pehmoturkin kiinni ja asettauduin melko lähelle kermanväristä naaraskissaa. Annoin tämän kuitenkin olla selvästi johdossa, kuten kuuluikin. Vanhempi naaras loi kirkkaansinisen katseensa minuun. Tämän silmät hohkasivat ystävällisyyttä ja lämpöä.
”Minne olemme menossa? Kävin tässä muutama päivä sitten kalastamassa ja saalis oli hyvä. Ajattelin, että kalavarastoa voisi täydentää tänään, jos se sopii sinulle?” puhelin kunnioittavasti itseäni vanhemmalle soturille. Pehmoturkki näytti pohtivan hetken asiaa itsekseen.
”Kyllä se sopii! Olin muutenkin johdattamassa teitä joen läheisyyteen, joten kalastus onnistuu siinä samalla”, naaras lausahti heleästi. Nyökkäsin kiitokseksi ja annoin Pehmoturkin asettua kokonaan johtoon. Vilkaisin taakseni, jossa Irvikita näytti tarkkaavaiselta ympäristöstään ja Kirpputäplä näytti olevan ihan omissa maailmoissaan. Mitähän hänenkin korviensa välissä mahtoi liikkua? Olin jopa yllättynyt siitä, miten pystyin pitämään omat ajatukseni kurissa. Eilen se oli tuntunut vielä täysin mahdottomalta. Minttuliekin kanssa keskusteleminen oli auttanut tilannettani paljon, ja tajusin, että minun kannattaisi viettää enemmänkin aikaa emoni seurassa. Minun täytyisi myös todella tehdä jotain klaanitovereihini tutustumisen eteen, sillä se ei ollut vielä johtanut mihinkään. Varsinkin nyt, kun Talvikkitakku oli… väliaikaisesti pois kuvioista, minun tulisi löytää joku toinen, jolle voisin vuodattaa ajatuksiani. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty.
”Laventelitaivas voi keskittyä kalastamiseen, niin minä ja Kirpputäplä voimme jatkaa yhdessä tähän suuntaan”, Pehmoturkki ohjeisti keskeyttäen ajatukseni ja viittoi hännällään suuntaohjeita, ”Irvikita, sinä voisit jatkaa tuohon suuntaan.”
Kalastaminen onnistui hyvin ja partion loputtua edessäni komeili kaksi ahventa ja yksi siika. Ne olivat kyllä kooltaan pienempiä vonkaleita, joten kolmen kantaminen pyrstöosasta samaan aikaan ei tuottanut sen suurempia ongelmia. Partiomme jatkoi takaisin leiriin hiljaisuuden vallitessa. Onneksemme jokainen jäsen oli saanut jotakin kiinni – toiset enemmän ja toiset vähemmän. Pääasia oli, että Eloklaani sai taas syödäkseen. Olihan nyt sentään lehtisade ja lehtikato teki jo pahaenteisesti tuloaan. Sen kykeni aistimaan alati kylmenevästä ilmasta. Antakoot Tähtiklaani olla ensi lehtikadon mahdollisimman leuto ja johdattakoon Talvikkitakun takaisin turvallisesti kotiin.
// KP-BOOSTI
