Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //
Koko aikainen aamu oli mennyt ihan tavallisissa soturin askareissa. Oppilaiden pesän seinämä oli hieman kärsinyt kuiden kuluessa ja se tulisi korjata huonolta puoleltaan tarpeeksi tiiviiksi. Näin oppilaiden kehojen muodostama lämpö voisi lehtikadon aikaan pitää sen tarpeeksi lämpimänä ja soturioppilaiden olisi huomattavasti mukavampi nukkua oikeasti lämpimässä tovereidensa kanssa. Ennen aktiviteetteja ajattelin kuitenkin syödä, kun muutama metsästyspartio oli jo kuskannut hyvän määrän riistaa tuoresaaliskasaan. Kai sitä pystyi nyt ajattelemaan syövänsä vähän varastoon lehtikadon varalle. Lehtikadon aikaan kun riistan määrä tuntui aina vähenevän romahtamalla. Näin kai isänikin ajatteli asioista, tulevaisuus mielessä. Ajatukseni pakostakin harhaili Talvikkitakkuun. Samalla kun yritin kaivaa riistakasan pohjalta itselleni hieman vanhempaa saalista, yritin kuumeisesti pohtia sitä, mitä mieltä Mesitähti oli oikeasti sisareni käytöksestä. Tällaisina hetkinä minulla oli niin kovin ikävä emoani. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut hänet tänne kanssani vaihtamaan ajatuksia. Huokaisten nappasin hampaisiini oravan ja kiikutin se suussani kauemmas tuoresaaliskasasta. Huomasin samalla Irvikidan etäämmällä, ja hän oli aterioimassa myös samaan aikaan. Päätin mennä häiritsemään kollisoturia omalla ihanalla persoonallani. Vihreät silmät havaitsivat lähestyvän läsnäoloni nopeasti, mutta tuskinpa Irvikita enää seuraani olisi hämmästellyt. Minusta oli mukavaa lyöttäytyä jonkun seuraan aina silloin tällöin, kun mieleni teki. Sitä ei aina tapahtunut, joten sitä ei voinut ihan tavaksi sanoa, mutta jotain sinne päin. Ehkä Irvikidan kanssa tulin toimeen parhaiten juuri sen takia, että hän oli aika lähellä omaa ikäluokkaani, olimme olleet oppilaina samaan aikaan ja jostain syystä hän oli hyvin helposti lähestyttävä puuttuvasta leuastaan huolimatta. Minua ei tuollaiset asiat hetkauttaneet eikä niillä siis ollut mitään väliä.
“Onnistuuko tuo sinun syömisesi?” tuhahdin samalla, kun asetuin toista vastapäätä ja aloin repimään oravaa parempiin suihin. Irvikita nyökkäsi ja vasta nyt jatkoi syömistä. Koko matkani tänne hänen luokseen, oli hän pitänyt katseensa tiukasti minussa ja nyt sanojeni jälkeen jatkoi hiirensä järsimistä.
“Ajattelitko osallistua oppilaiden pesän korjaukseen?” jatkoin hyvin yksipuolista keskusteluamme. “Ei se iso homma ole, kun täytyy paikkailla vain muutama kohta.”
“En minä. Olen menossa seuraavaan partioon”, kolli vastasi ja jatkoi ateriointiaan.
“Täytyy kai selvitä siitä sitten yksin”, totesin ja jatkoin keskittymistä edessäni olevaan oravaan. Olihan minulle tehtävään apuakin tarjottu, mutta se oli niin helposti hoidettavissa, ettei siihen useampaa soturia tarvittu. Olisi turhaan vain vienyt useamman kissan aikaa tärkeämmiltä tehtäviltä. Minä kun en ollut esimerkiksi mestariksi kenellekään, niin kai olin kaikista eniten liikenevä sellaisiin tehtäviin. En kuitenkaan halunnut uhrata liikaa ajatuksia asioille, joita ei oikeasti tarvinnut liian pitkään pohtia. Olin huomannut sellaisen vievän vain aikaa oikeasti tärkeiltä asioilta, ja eihän sellainen nyt käynyt päinsä. Huomasin samalla, että Irvikita peitteli jo hiirestä jäämiä jäänteitä ja oli sen oloinen, että pian soturi jättäisi minut yksin oravani kanssa. Olihan toisella kuitenkin partio pian lähdössä, joten mitä minä nyt olin pidättelemään häntä.
“Joutuisi jo partioon siitä, ettei tarvitse muiden odotella”, tuhahdin.
“Tässä koko aika”, kolli vastasi takaisin ja pian lähtikin askeltamaan piikkihernetunnelia kohti. Olisihan soturi voinut tietysti pitää minulle seuraa siihen asti, kunnes partio oikeasti lähtisi liikkeelle, mutta tiesin kyllä, ettei Irvikita ollut klaanitovereidensa kanssa sellainen. Sitä en myöskään tiennyt, oliko hän kenenkään erityisen kanssa jotenkin erilainen, mutta toisaalta se ei minua erityisemmin kiinnostanut. Edessäni oleva orava olisi kuitenkin pian kaluttu luita myöten, joten pääsisin pian itsekin liikkeelle pesän korjuuseen.
Kuten arvata saattoi, orava katosi suihini silmänräpäyksessä. Seuraavaksi nousin ylös ja astelin oppilaiden pesälle. Pari sotureista oli jo käynyt hankkimassa minulle pensasmateriaalia, mitä voisin taiteilla seinämiin ulkopuolelta ja siten tiivistää sitä viemättä tilaa pesän sisäpuolelta. Oppilaita oli vain ihan muutama, joten ei ollut edes mikään ihme, ettei sisäpuolella ollut ketään, kun kävin huhuilemassa. Sen takia tehtävä menikin sotureille, eikä oppilailta viety muilta puuhilta aikaa. Katsellessani hetken pensasmateriaalia aloin tuumasta toimeen eli irrottelemaan oksistoja toisistaan ja asettelemalla niitä pesän ulkoreunalle mahdollisimman tiiviiseen asetelmaan. Kohta oli sellainen, että se oli kuiden saatossa hieman rapistunut, joten suorittamaani hommaa ei käytännössä voinut edes kutsua hommaksi. Se tuntui valmistuneen ihan hetkessä. Jo pian olin tyytyväinen lopputulokseen, eikä pensasmateriaakaan olisi riittänyt enempää. Kävin vielä sisäpuolella varmistamassa, että kaikki oli hyvin, jonka jälkeen päätin olevani ainakin kyseisen asian kanssa valmis. Tuskinpa oppilaat tulisivat siitä valittamaan, mielestäni olin ainakin tehnyt hyvää jälkeä.
Katsahdin taivaalle ja huomasin, että pian olisi minunkin aikani osallistua päivän partiointiin. Korppisiipi oli määrännyt minut osaksi rajapartiota. Rajapartiot menivät päivän aikana yleensä vain rutiinina, jos niihin piti ottaa osaa. Rakastin metsästämistä ja siten myös saalistuspartioita. Rajapartiot olivat sellainen oikeasti suoritusta vaativa asia. Onneksi leirin rajat olivat kuitenkin hyvin merkatut ja yleensä kaikki ylimääräinen pysyi rajojen ulkopuolella. Lähdinkin tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, jonne yleensä muutkin partioon lähtijät kerääntyivät odottamaan kaikkien jäsenten saapumista. Paikalla oli jo partion johdossa oleva Rastaskukka. Tervehdimme toisiamme ja asetuin istumaan, sillä oletin toisilla vielä kestävän. Olimme kuitenkin Rastaskukan kanssa ajoissa paikalla. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsahti minuun vielä uudestaan hailakan vaaleanvihreillä silmillään kuin katsoen minun oikeasti olevan ensimmäisenä ajoissa paikalla. Mitäs ihmeellistä naaras ajatteli siinä olevan? En jäänyt kuitenkaan kyselemään sitä toiselta soturilta, sillä Rastaskukka oli tunnettu siitä, kuinka teräväkielinen hän välillä saattoi olla. Minua se ei niinkään haitannut, mutta kyllähän sitä mielellään siitä huolimatta tuli vältelleeksi. Pian joukkoomme liittyi myös Unikkohämy sekä Kuuhohde. Rastaskukan käskystä lähdimme piikkihernetunnelia pitkin ulos leiristä ja sitten aloimmekin jo suuntaamaan kohti Kuolonklaanin kanssa jaettua rajaa. Tavoitteenamme oli merkata raja sekametsän kohdalta. Rastaskukka jolkotteli partion edellä, minä hänen perässään ja sitten Unikkohämy ja Kuuhohde liikkuivat takanamme. Partiossa vaihdettiin vain muutamia sanoja. Hopeanharmaa naaras kyllä viritteli Unikkohämyn kanssa takanamme keskustelua, mutta Rastaskukka keskittyi päämäärään ja minä liikuin näiden kahden ääripään välissä ja päätin sen takia olla hiljaa.
Saavuttuamme rajalle aloimme suorittamaan sen merkkaamista ja etenimme aina kohti nummia. Pidin siitä millainen tunnelma nummella aina oli. Se jostain syystä aina rauhoitti mieltäni ja ajattelemalla sitä, minun teki mieli tehdä rivakampaa työtä, jotta nummi häämöttäisi nopeammin edessä. Aukea tila ympärilläni kiehtoi, vaikka tietyllä tapaa nyt ympäröimämme sekametsä toi tietynlaista turvaa mukanaan. Mutta ei se ollut samalla tapaa kiehtova, mitä nummi oli. En edes osannut kunnolla pukea sanoiksi sitä, miksi se kiehtoi.
Vihdoinkin nummi alkoi häämöttää edessämme, mutta juuri silloinhan me lopetimme urakan. Se siitä nummen ihailusta. Rastaskukka laittoi heti nokkansa kohti leiriä ja sitten kuljimme taas kilttinä jonona tuon perässä. Jostain syystä rajapartio oli saanut minut ärtyneeksi, mutta ehkä se johtui vain kaikesta tekemästäni tänään. Seuraavana aamuna tuskin muistaisinkaan koko juttua. Olin vain todella tyytyväinen siihen, että pääsin takaisin leiriin ja pian sammalvuodekin jo häämötti edessäni. Sellainen päivä tällä kertaa.
KP-boosti käytössä
