Laventelitassu
Kirjoittaja: Untuva
Olin juuri sukimassa turkkiani sammalvuoteella, kun kuulin oppilaiden pesän ulkopuolelta tutun äänen. Se kuului mestarilleni Salviakatseelle, joka huhuili nimeäni. Venyttelin hieman raajojani noustessani, kunnes hipsin ulos pesästä.
“Olemmeko menossa harjoittelemaan? Ei kai kiipeilyä?” naukaisin heti ensimmäisenä, kun kohtasin naarasmestarin vihertävän keltaiset silmät. Salviakatse pudisteli päätään. Nykyään mestarini oli minua kohtaan melko ystävällinen, vaikka edelleen hän ei puhunut paljoa muusta kuin koulutuksestani. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tiesin soturin olevan taitava mestari, ja tiesin oppivani häneltä paljon.
“Emme tänään. Voisit nyt käydä vaihtamassa klaaninvanhimpien sammalet, saat sitten syödä sen jälkeen”, Salviakatse ohjeisti. “Kannattaa mennä aikaisin nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti aamusta auringonnousun aikaan harjoittelemaan. Harjoittelemme sitten kiipeilyä, enkä ota asiasta mitään vastaväitteitä. Sinun on korkea aika oppia viimeiset perusteet, jotta pystymme keskittymään vahvempien taitojesi hiomiseen.”
“Selvä sitten”, huokaisin, mutta ryhdistäydyin heti huokaukseni jälkeen. Tiesin kyllä, että kiipeilyharjoitukset olisivat joka tapauksessa olleet edessä, vaikka niitä olisin kuinka yrittänyt vältellä. Minun piti vain hyväksyä tilanne, eikä syyttää mestariani asiasta. Eihän minusta tulisi ikinä soturia ellen pystyisi yksistä kiipeilyharjoituksista selviytymään. Muistin kuitenkin edelleen, kuinka olin lipsunut alas liukkaalta jäiseltä puunrungolta ja mätkähtänyt lumiseen maahan. Nyt oli sentään sään puolesta paremmat mahdollisuudet onnistua. Olin myös innoissani siitä, miten Salviakatse oli puhunut vahvempien taitojeni hiomisesta. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että minulla oli jo perusteet jotenkin hallinnassa – vaikka ei mestarini mitään siitä suoraan puhunutkaan.
“Hei sitten!” hihkaisin viimein Salviakatseelle ja erkanin tabbykuvioisesta naaraasta. Ensi alkuun ajattelin käydä keräämässä vanhat sammaleet pois, ja vasta sitten kävisin hakemassa parantajan pesästä uusia. Klaaninvanhimpien pesä sijaitsi lähellä pentutarhaa. Pentutarha toi mieleeni muistoja ajoilta, jolloin ei ollut tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin nukkumisesta ja syömisestä. En kuitenkaan olisi halunnut palata niihin aikoihin, sillä rakastin kouluttautumista soturiksi. Sukelsin karhunvatukkapensaan suojissa sijaitsevaan pesään, jossa tällä hetkellä vain Kirsikkakuono oli paikalla. Vanha pariskunta oli klaaninvanhimman sanojen mukaan juuri ruokailemassa. Hyvä niin, ainakin hommastani tulisi astetta helpompi.
“Tulin vain vaihtamaan sammalet! Ei tähän kauaa aikaa uppoa”, totesin laihalle naaraalle pirteänä ja aloin rullaamaan vanhoja sammalia kasoihin, jolloin ne olisi huomattavasti helpompi kuljettaa ulos pesästä. Hetken päästä kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Pian sisään työntyikin punaruskea kolli mustilla raidoilla. Irvitassu. Olimme olleet joskus lähipäivinä harjoittelemassa yhdessä saalistusta, mutta muuten vanhemman oppilaan kanssa en aikaani viettänyt. Kollin leuasta puuttui puolet ja hän oli tämän takia melko hurjan näköinen. En uskaltanut kysyä siitä mitään, mutta ei se minua sen puoleen muuten haitannut. Irvitassu oli kuitenkin eloklaanilainen ihan siinä missä muutkin. En vain halunnut vaikuttaa loukkaavalta, jonka takia välttelin kohdan katsomista.
“Mitä sinä täällä, Irvitassu?” kysyin, vaikka selvästi näytti siltä, että oppilas oli määrätty minua auttamaan. Oppilas loi vihreän katseensa minuun.
“Rastaskukka lähetti”, soturioppilas naukaisi nopeasti ja palasi sitten tekemään samaa kuin minäkin. Irvitassulta vanhojen sammalien rullaaminen ja kasaaminen onnistui nopeammin. Olihan toinen varmasti suorittanut sammalienvaihtotehtävän jo useaan kertaan oppilasuransa aikana.
“Pitäisikö sinun viedä jo osa noista vanhoista pois niin minä voisin sillä aikaa kasata nämä loput?” kysyin, ja äänessäni oli hieman epävarma sävy johtuen siitä, että kyselin tällaista asiaa klaanin vanhimmalta oppilaalta. “Ja jos pystyisit vielä hakemaan uutta tilalle samalla?”
“Käy”, Irvitassu sanoi samalla nyökäten. Ei mennyt kauaakaan, kun kolli oli jo ehtinyt kadota pesästä sammalkasan kanssa.
“Teiltähän tämä käy nopeasti”, Kirsikkakuono lausui lempeästi hymyillen. Hymyilin klaaninvanhimmalle takaisin, vaikka oikeastaan homma oli nopeutunut Irvitassun tulon jälkeen. Jatkoin seuraavan sammalkasan tekemistä ja yritin itsekin nopeuttaa työskentelyä. Siinä vaiheessa pesän ulkopuolelta alkoi kuulumaan ääniä. Ei ollut epäilystäkään kenelle ääni kuului. Talvikkitassu. Hätä tuntui laittavan sydämeni sykkimään. Jätin nopeasti hommani kesken ja kiiruhdin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja pian paikansin Talvikkitassun isämme rintaan painautuneena. Sisareni kiljui, huusi ja itki. Moni silmäpari seurasi tapahtumaa ja pesistä muutama muukin asteli ulos tarkastamaan, mitä aukiolla tapahtui. Kasvoillani oli järkyttynyt ilme, kun Irvitassu palasi luokseni roikuttaen hampaissaan uutta sammalta.
“Pitäisikö meidän jatkaa? Tuskin sinä voit nyt tehdä asialle mitään”, Irvitassu sanoi ja sujahti ohitseni takaisin hämärään pesään. Oppilas oli oikeassa. En minä olisi osannut mennä lohduttamaan Talvikkitassua. Mesitähti oli siihen hommaan paljon parempi. En täysin edes ymmärtänyt sitä, miksi Talvikkitassu reagoi niin voimakkaasti. Enemmänkin sisälläni pisti kateus siitä, kuinka lopuksi naaras painautui vasten isän turkkia ja sai tämän jakamattoman huomionsa osakseen. Se sai minut kääntymään kannoillani ja palaamaan Kirsikkakuonon sekä Irvitassun luokse.
“Mitä siellä aukiolla oikein tapahtuu?” Kirsikkakuono kysyi. Kerrankin pysyin itse hiljaa, joten Irvitassu joutui sanomaan jotain vastaukseksi, vaikka yleensä kolli olikin vähäpuheisempaa sorttia. Jatkoimme sammalien vaihtoa täydessä hiljaisuudessa, joka ei tuntunut yhtään helpottavalta. Se sai minut vain ajattelemaan sitä, miten Talvikkitassu oli joutunut vastaavanlaiseen pisteeseen. Hän oli ollut muita kohtaan inhottava suurista harjoituksista lähtien, ja hän oli tuntunut laiminlyövän koulutustaan useita kertoja. Olisiko minun pitänyt ottaa asia puheeksi hänen kanssaan? En ollut kyennyt juttelemaan asiasta, kun en halunnut itse kuunnella jatkuvaa valitusta suurten harjoitusten tuloksista. Halusin jo unohtaa asian ja siirtyä eteenpäin, sillä se tuntui välillä painavan omaakin mieltäni sekä vaikuttavan koulutukseeni.
“Valmista!” hihkaisin viimein, kun olimme saaneet Irvitassun kanssa uudet vuoteet muotoiltua. Kirsikkakuono naukaisi kiitoksen tyytyväisenä työhömme. Oli oikeastaan ollut hyvä, että olin palannut hoitamaan homman loppuun. Pieni ajatusprosessi oli myös tehnyt ihan hyvää. Nyt oli jo parempi mieli. Aukiolle palatessamme Irvitassu lupautui viemään vielä loput sammaleet pois, joka tarkoitti sitä, että pääsisin ruokailemaan. Nälkä ilmoittikin jo itsestään, kun vatsani kurni kuuluvasti. Tuoresaaliskasa näytti herkulliselta ja täydeltä, nyt kun hiirenkorvan aika oli tuonut riistaa takaisin runsain mitoin. Enää ei tarvinnut säännöstellä syömisen kanssa. Nappasin kasasta itselleni oravan ja se hampaissani etsin itselleni mukavan paikan leirin laitamilta. Pieni jännitys seuraavan päivän kiipeilyharjoituksista johtuen haittasi ruokailuani, mutta sain sen pian siirrettyä taka-alalle siirtyessäni seuraamaan leirissä puuhailevien kissojen arkea.
