Laventelitassu
Kirjoittaja: Untuva
Kimalaistassu hymyili, mutta hymy oli hyvin varovainen. Toivoin, etten itse tehnyt tummanruskean naaraan oloa epämukavaksi. En oikein ollut panostanut tuttavien hankkimiseen oppilasurani aikana, ja siihen piti tulla muutos. Olisi siis parasta pistää parastaan Kimalaistassulle! Talvikkitassukin luultavasti haluaisi minun hankkivan tuttavuuksia. Hän tuskin katsoisi näitä tekemisiäni hyvällä, mutta uskoin, että sisareni tulisi leppymään jossain vaiheessa Kimalaistassun suhteen.
”Pidätkö kiipeilemisestä? On varmasti hieno tunne, kun voi kiivetä yläilmoihin ja tuntea tuulen turkissaan”, oppilaan äänessä kuulsi unelmointi. En ollut tajunnutkaan, kuinka jokin niin epämiellyttävä asia minulle, voisi tuntua täysin päinvastaiselta toiselle. Kimalaistassun sanoista päättelin, ettei hän ollut vielä päässyt kokeilemaan kiipeilyä. Soturikoulutus oli varmasti toiselle haaste jo sinänsä, enkä ollut osannut ajatellakaan, kuinka paljon enemmän työskentelyä soturinimen saaminen vaatisi naaraalta.
“Ei se kiipeily ole niin mukavaa, mitä luulisi. Yläilmoista alas mätkähtäminen ei ole mitään herkkua se! Olisin mieluusti jättänyt kiipeilyharjoitukset kokematta, jos sellaiseen olisi ollut mahdollisuus”, lausuin äänessäni huvittuneisuutta. Ehkä sanani myös iskostaisivat toiselle, etteivät kaikki muiden oppilaiden kokemat jutut olleet aina yhtä mielekkäitä, miltä osa sai ne kuulostamaan.
”Laventeli on minusta myös kaunis. Minä autan välillä parantajia ja yrttien lisäksi myös muut kasvit kiehtovat minua”, Kimalaistassu vastasi, kun olin kertonut suosikkikukakseni laventelin. En ollut tiennytkään, että toinen auttoi parantajia. Se mahtoi olla vaativaa puuhaa, mitä olin käynyt parantajan pesällä kurkkimassa. Yrttejähän oli ties kuinka monia ja ne kaikki olisi pitänyt tietää nimeltä ja mitä niillä piti tehdäkään. Ei oppilas mikään hyödytön kissa siis ollut. Toinen ei ehkä pystynyt toimimaan samalla mittakaavalla harjoituksissa kuin me muut, mutta ilmeisesti häneltä löytyi paljon enemmän erityisosaamista kuin esimerkiksi minulta. Se oli pakko myöntää.
“Mistä sinä keksit parantajia auttamaan?” kysyin pieni hymynkare kasvoillani. Tuoresaaliskasalle päästyämme Kimalaistassu käytti paljon aikaa sopivan saaliin valikoimiseen, mutta toisaalta eipä minulla mihinkään kiire ollut. Asetuttuamme syömään sain luvan aloittaa, ja nopeasti repäisinkin ahvenesta palasen mutusteltavaksi.
”Mitä sinä odotat soturiudeltasi eniten? On varmasti jännittävää saada soturinimi. Huoh, saisipa joku naaras pentuja. Minä jään melkein yksin, kun teistä tulee sotureita!” sinisilmä huokaili. Nielaisin ahvenen palasen alas kurkustani. Kallistin päätäni mietteliäänä. Tosiaan, Kimalaistassun koulutuksessa tulisi menemään paljon kauemmin hänen pentuetovereihinsa nähden. En ollut osannut ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Mahtoi olla ikävää, kun muut saisivat jo soturinimensä, pääsisivät nukkumaan sotureiden pesään ja jatkaisivat elämäänsä, ja sitten joutuisi itse jäämään seuraamaan kaikkea sivusta. Itseäni kauhistutti ajatella moista!
“Odotan kyllä soturiutta! Ehkä silloin saa enemmän vapautta – suurempi vastuukin kuulostaa hyvältä. Eniten varmasti odotan juuri sitä, että pääsee touhuamaan enemmän oman pään mukaan. Kyllä minä tietenkin mestariani kuuntelen, mutta tuntuisi mahtavalta olla itse vastuussa päivän kulusta!” selitin toiselle tuon nakertaessa ahventa.
“Äläkä sinä murehdi, tuskin tulet oppilaiden pesään yksin jäämään!” naukaisin varmuutta äänessäni. Ei Kimalaistassun kannattaisi murehtia turhaan siitä, että hän viettäisi meitä muita kauemmin aikaa oppilaana. Mielestäni siinä ei ollut naaraan tilanteessa mitään hävettävää, vaikka toki tilanne ikävä muuten olikin.
“Minulla on myös vahva tunne siitä, että sisaruksesi tulevat kyllä pitämään sinulle seuraa – myös heidän ollessaan jo sotureita. Ei kukaan ole sinua yksin jättämässä, jos sitä pelkäät”, puhelin toiselle mahdollisimman ystävälliseen sävyyn.
“Missä vaiheessa koulutuksesi muuten on? Mitä kaikkea pystyt tekemään?” kysymykset tulivat ulos uteliaisuudesta innostuneista, mutta pian käänsin katseen tassuihini. Olinkohan kysynyt täysin vääriä kysymyksiä? Juurihan Kimalaistassu oli harmitellut, ettei hän pääsisi samaan aikaan soturiksi, ja nyt minä menin kyselemään hänen koulutuksestaan! Varovaisuuteni saattoi johtua paljolti siitä, miten Kimalaistassu oli reagoinut sisareni sanoihin silloin suurissa harjoituksissa. En halunnut antaa itsestäni samanlaista kuvaa, ja pystyin vain toivomaan, ettei Kimalaistassu ottaisi kysymyksiäni pahalla.
// Kimmo?
