Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hyvin äkkiä Leimusilmän ja Mesitähden päästyä takaisin klaaninsa pariin panttivankeina olleet kissat olivat joutuneet palaamaan vanhoihin tehtäviinsä ja ottamaan kantaakseen kaikki ne velvollisuudet, joita niihin liittyi. Mesitähti jatkoi päällikkönä, kun taas Leimusilmä oli saanut harteilleen aivan uudenlaisen vastuun – hänestä oli tullut Eloklaanin ainoa parantaja.
Vaikka hän tiedosti osaavansa kaiken tarpeellisen – olihan Liljatuuli opettanut häntä hyvin monet vuodenajat -, hänen sisimmässään kyti pieni epäilys. Hän ei ollut käynyt pesässään kuihin, ja osa varastossa olleista yrteistä oli päässyt pilaantumaan sinä aikana, puhumattakaan siitä, miten puuttellinen koko varasto näytti olleen hänen päästyään käymään sen läpi.
Niinpä viime päivät olivat kuluneet käytännössä siihen, että hän oli rampannut ulkona hakemassa täydennystä, vaikkakin tilanne alkoi näyttää melko toivottomalta vuodenajan vaihduttua lehtisateeseen. Hänen ei auttanut kuin yrittää.
Leimusilmä viihtyi nykyään paljon pesänsä ulkopuolella, eikä hän halunnut olla sisälle vangittuna pidempään kuin oli tarvis. Toisinaan hän heräsi panikoiden yöllä siihen, että luuli edelleen olevansa siinä onkalossa Kuolonklaanin reviirillä, jossa häntä ja Mesitähteä oli pidetty kuukaupalla.
Mustavalkoinen parantaja ravisteli itseään kuin karistaakseen ikävän muiston kimpustaan. Hän oli juuri tassuttamassa kohti parantajan pesää metsästään löytämiensä – osittain jo vanhentuneiden – yrttien kanssa, kun yhtäkkiä huomasi näkökenttänsä reunamilla liikettä. Kääntäessään kunnolla katseensa sen suuntaan, hän näki nuoren oppilaan kipittävän itseään kohti.
Oppilaalla oli kilpikonnalaikkuinen turkki ja keltavihreät silmät. Leimusilmä joutui hetken pinnistelemään, kunnes sai nimen päähänsä: Vienotassu. Naaras oli yksi niistä nuorista kissoista, joita oli syntynyt Eloklaaniin sinä aikana kun hän oli ollut vangittuna. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan opetella uusien tulokkaiden nimet, mutta hänen vankina ollessaan kehittämänsä krooninen uupumus teki siitä toisinaan vaikeaa.
”Ai hei”, hän mumisi oppilaalle yrtit yhä suussaan ja yritti saada kasvoilleen hymyntapaista, vaikka ei ollut varma näkyikö se kasvien takaa.
Vienotassu steppasi hermostuneen oloisena paikallaan, ja Leimusilmä joutui höristämään korviaan kuullakseen, mitä tämä kuiskutti. Ilmeisesti tämä halusi auttaa häntä yrttien keräämisessä. Leimusilmä räpäytti silmiään hiukan yllättyneenä, mutta oli salaa kiitollinen siitä, että joku oli tarjonnut apuaan. Hän oli yrittänyt pärjätä omillaan siitä asti, kun oli tullut takaisin, mutta todellisuudessa lähes tyhjää varastoa ei noin vain täytettykään omin käpälin. Niinpä hän vastasi Vienotassun kysymykseen myöntävästi ja jatkoi matkaa parantajan pesälle oppilas kintereillään.
Hänen laskiessaan yrtit varaston lattialle ja ruvetessa erittelemään niitä omiin pinoihinsa Vienotassu kysyi – jälleen kerran kuiskaten hädin tuskin kuuluvalla äänellä -, voisiko hän kertoa tälle Tähtiklaanista samalla kun tämä auttelisi häntä. Aivan, totta tosiaan – Vienotassu kuului myös siihen samaan, uuteen sukupolveen, jolta Kuolonklaani oli vienyt mahdollisuuden tutustua esi-isiinsä. Monet oppilaat olivat tuskin kuulleet Tähtiklaanista, mutta heidän opettamisensa oli alkanut heti, kun Eloklaani oli vapautettu sortajien kahleista.
Leimusilmä nyökäytti hitaasti päätään. ”Voin minä kertoa. Veisitkö samalla nämä pinot tuonne seinän viereen?” hän pyysi ja hipaisi hännällään merkiksi kahta yrttikasaa, jotka hän oli juuri saanut lajiteltua. Sitten hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kun yritti miettiä, mitä kertoisi naaraalle Hopeahännässä asuvista esi-isistä. ”Tähtiklaani on kautta aikojen johdattanut ja varjellut meitä”, hän aloitti samalla kun kävi loppuja tuomiaan yrttejään läpi. ”Ilman sitä Mesitähti ei olisi koskaan löytänyt Eloklaanin nykyiselle reviirille ja voinut perustaa tätä klaania. Minustakaan ei koskaan olisi tullut Liljatuulen oppilasta, jos eräs esi-isä ei olisi ilmestynyt minulle unissani ja näyttänyt minulle tietä. Se ei myöskään hylännyt meitä näinä vaikeina aikoina, vaan valitsi joukostamme kourallisen rohkeita kissoja ja auttoi heitä vapauttamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallasta. Siksi onkin tärkeää, että muistamme kiittää esi-isiämme aina kun se on mahdollista. Yhteytemme heihin on jotakin niin erikoislaatuista, että sitä täytyy vaalia.”
//Vieno?
