Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leimusilmä tunsi sydämensä hypähtävän riemusta, kun hän silmät avatessaan näki pitkästä aikaa tutun maiseman. Hän katseli ympärilleen tähtihohtoisella niityllä ja väkisinkin liikuttui näkemästään. Viimeksi hän oli päässyt käymään täällä ennen sodan alkua, mistä oli jo monen monta kuuta.
“Leimusilmä.” Mustavalkoisen parantajan pää käännähti äkkiä lempeän nau’un suuntaan. Hän tunsi polttavan kuumien kyynelten nousevan silmiinsä puhujan nähdessään.
“Liljatuuli”, hänen onnistui kähistä samalla kun hän kiiruhti entistä mestariaan vastaan.
Liljatuuli näytti vahvalta ja terveeltä, eikä hänessä ollut merkkejään nälkiintymisestä tai ruhjeista, kuten silloin, kun he olivat vielä olleet vankeina Kuolonklaanin reviirillä. Ainoa iso muutos hänen ulkonäössään oli se, että hänen turkkinsa loisti tähtien valoa. Sen näkeminen samaan aikaan lohdutti ja suretti Leimusilmää.
“Olen niin hirveän pahoillani, että sinulle kävi niin kamalasti… Jos olisin tiennyt, mihin he veivät sinua, en olisi ikinä antanut sen tapahtua.” Hän painoi päänsä alas murheissaan ja pudisteli sitä hiljaa. “Jos vain -…”
Liljatuuli kosketti hännällään hänen lapaansa hellästi. “Jossittelu ei muuta menneitä. Kumpikaan teistä ei olisi pystynyt muuttamaan kohtalon kulkua.” Leimusilmä näki edesmenneen parantajan katsetta surua ja kaipuuta, mutta myös toiveikkuutta. “Tärkeintä on, että te olette elossa ja jatkatte sitä, minkä puolesta minä annoin elämäni. Eloklaani on saanut sinusta loistavan parantajan, ja olen varma, että koulutat oppilaastasi vähintään veroisesi.”
Vasta silloin hän muisti Vienotassun, joka oli tullut hänen mukanaan Kuuluolalle. Hän hätkähti ja rupesi vilkuilemaan ympärilleen naarasta etsien, kun huomasi tämän tassuttavan heitä kohti vihreät silmät uteliaasti tuikkien.
“Hei, kuka sinä olet?” Vienotassu kysyi Liljatuulelta päästyään heidän luokseen. Oppilaan nenä värisi vähän, kun tämä tutkaili tähtikissaa katseellaan.
“Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja ennen Leimusilmää”, Liljatuuli esittäytyi ystävällisesti ja nyökäytti päätään nuoremmalle kissalle. “Sinä taidatkin olla Vienotassu, eikö vain? Leimusilmä on tehnyt hyvän valinnan.”
Leimusilmä katsoi vuorotellen entistä mestariaan ja oppilastaan. Hänen suupielensä nykivät ylöspäin, ja hänelle tuli lämmin, levollinen olo. Aivan kuin asiat olisivat viimein loksahtaneet takaisin paikoilleen kauan kestäneen sekasorron jälkeen.
Edessään hän näki yhtä aikaa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, ja pitkästä aikaa häntä ei pelottanut katsoa eteenpäin.
//Vieno saa jatkaa vielä halutessaan 🙂
