Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
(Yrtin hakija)
Leimusilmä silmäili edessä aukeavaa rämettä arvioivasti. Taivas oli hiljalleen alkanut kirkastua, ja suon yläpuolella leijaili utua. Parantajaoppilas kuulosteli takanaan heräilevien matkaseuralaisten ääniä irrottamatta katsettaan suosta.
Pian kaikki olivat ylhäällä ja valmiina lähtöön. Heidän olisi hyödynnettävä päivänvaloa niin kauan kuin sitä riitti. Suolla liikkuminen pimeän aikaan oli hyvin vaarallista, sillä tajuamattaan saattoi astua kohtaan, joka ei ollutkaan kiinteää maata vaan piilossa ollut vesistö.
Kulkiessaan ryhmän kärjessä Leimusilmä piti tarkasti silmällä ympäristöä siltä varalta, jos yrttiä sattuisi löytymään aivan suon reunasta, eikä heidän tarvitsisi tarpoa kovin pitkälle. Se osoittautui nopeasti toiveajatteluksi, sillä aikaa kului, eikä yrttejä näkynyt missään.
He olivat pysähdelleet jokaisen lähes jokaisen vastaantulevan suopursuryppään kohdalla siinä toivossa, että heidän etsimänsä kasvi olisi kasvanut samassa paikassa itseään etäisesti muistuttavan pursun kanssa, mutta turhaan. Leimusilmä tiesi yrtin kasvavan täällä, ja se antoi hänelle voimaa jatkaa etsintöjä vastoinkäymisistä huolimatta. He tarvitsivat sen yrtin!
”Hei, tuolla kasvaa lisää suopursuja!” Nuppujuova huomasi, kun he olivat kävelleet jo jonkin aikaa näkemättä yhtään suopursua. Sää oli tänään heidän puolellaan, ja aurinko oli selvästi saavuttanut huippunsa jo.
”Käydään tarkastamassa sekin”, Leimusilmä päätti ja lähti tarpomaan Nuppujuovan osoittamaan suuntaan.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei tajunnut katsoa, mihin käpälänsä laski. Yhtäkkiä hän tunsi etutassunsa humpsahtavan suon sisään. Parantajaoppilas oli vähällä pudota kokonaan vetiseen ansaan, mutta joku ehti tarttua häntä hännästä ja vetää hänet takaisin tukevalle maalle. Hän katsahti lapansa yli Mäyräkynteen, joka irrotti otteensa kollin pilkukkaasta hännästä.
”Kiitos”, Leimusilmä naukui kiitollisena pelastajalleen.
Puolisokea soturi nyökäytti pienesti päätään. ”Katso ensi kerralla vähän tarkemmin, mihin astut.”
Tapahtumasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä, ja ryhmä jatkoi kohti suopursujen kasvupaikkaa. Lähemmäksi päästessään Leimusilmä huomasi, että edessä kasvavat kasvit eivät olleet suopursuja. Hän tunsi sydämensä alkavan pamppailla ripeämmin rämpiessään kasvien luo. Nähdessään sinivalkoiset kukkapallot, hänen suustaan pääsi riemun kiljaisu.
”Me löysimme ne! Löysimme ne yrtit!” kolli huudahti ja kääntyi katsomaan perässään tuleviin kissoihin silmät onnesta loistaen.
Myös muut matkalaiset näyttivät iloisilta ja huojentuneilta ja päästivät innostuneita naukaisuja. Tuhkajuova keskeytti ilakoinnin vakavalla mutta tarpeellisella kysymyksellä:
”Miten aiomme saada kannettua yrtit takaisin metsään? Matka tänne oli itsessään jo vaaroja täynnä, mutta yrttien kanssa se on varmasti hankalampaa, kun ottaa huomioon niiden koon.”
Leimusilmä kääntyi mittailemaan yrttejä katseellaan. Ne tosiaan olivat melko massiivisia kooltaan. Hän kumartui yhden kasvin juurelle ja tarttui sitä varovasti kovasta, puumaisesta varresta. Ilokseen hän huomasi kasvin irtoavan helposti maasta.
”Tarvitsemme koko kasvin, etenkin juuret, joten ne on nostettava maasta kokonaisina”, Leimusilmä sanoi ja pudotti yrtin maahan ryhmäläisten nähtäväksi. ”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerätä niitä niin monta kuin jaksamme vain kantaa ja palata sitten takaisin metsään ennen pimeää. On vain oltava erittäin varovainen, ettemme vahingossakaan pudota yrttejä tai tipu itse suohon.”
Kissat näyttivät hieman epäileväisiltä, mutta koska kellään ei ollut parempaakaan ideaa, he toimivat Leimusilmän ohjeiden mukaan. Jokainen ryhtyi nostelemaan yrttejä suosta rauhallisesti mutta ripeästi. Pimeä tulisi nopeasti, ja silloin takaisin metsään pääsemisestä tulisi hyvin uhkarohkea yritys.
//Matkalaiset?
