Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leimusilmä työnsi päänsä ulos pesästä. Ulkona oli vielä hämärää, mutta aukiolle oli kerääntynyt jo käpälällinen sotureita ja oppilaita valmistautumaan päivän askareisiin. Eri puolilta leiriä kuului heräilevien kissojen ääniä.
Pakkanen nipisti Leimusilmän nenänpäätä; hänen katsoessaan tarkemmin ympärilleen, hän huomasi leirin ylle kertyneen kuuran. Merkit lehtikadon saapumisesta olivat selvät. Klaanilla olisi edessäpäin kovat ajat, ja parantajat joutuisivat tulemaan toimeen yhä vähemmällä, sillä routa oli luultavasti jo syönyt suurimman osan metsän yrteistä.
”Onpa hiljaista”, hän kuuli äänen sanovan takaansa. Katsahtaessaan lapansa yli, hän näki Liljatuulen tulleen pesän suulle. Tummanharmaan parantajan meripihkanväriset silmät hehkuivat heikossa valossa.
”Niin on”, Leimusilmä myötäili. ”Kunhan sataa lunta, tulee olemaan vielä hiljaisempaa.”
Liljatuuli tassutti hänen vierelleen ja katsahti ulos. Naaras kohotti katseensa taivasta kohti. ”Siihen ei mene enää kauaa.”
”Mihin niin?” Leimusilmä kummasteli.
Liljatuuli laski katseensa takaisin oppilaansa tasolle. ”Lumen tuloon. Sen pystyy aistimaan ilmasta.”
Leimusilmä rypisti kulmiaan ja kääntyi sitten itsekin katsomaan taivaalle. Hän yritti havaita ilmasta jotakin, josta hän olisi voinut varmasti sanoa, että pian sataisi lunta, mutta ei onnistunut siinä. Ehkä hänellä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta sellaisen huomaamiseen.
”Meidän pitäisi alkaa töihin”, Liljatuuli naukaisi sitten ja ojensi etukäpälänsä pitkälle eteen venyyttääkseen selkäänsä. Leimusilmä nyökkäili hiljaa.
”Tulen kohta. Nautin vielä hetken tästä hiljaisuudesta.”
Liljatuuli räpäytti hänelle ymmärtäväisesti silmiään. ”Ei mitään kiirettä. Yrtit kyllä odottavat.” Sen jälkeen parantaja palasi takaisin pesään ja Leimusilmä jäi seisomaan itsekseen pesän suulle.
//Kuka vaan saa jatkaa!
//221 sanaa
