Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Huurteiset heinänkorret rapisivat Leimusilmän käpälien alla, kun kolli liikkui rauhallisesti eteenpäin metsässä. Hän piti silmänsä auki siltä varalta, että jostain löytyisi vielä käyttökelpoisia yrttejä, mutta oli melko ilmiselvää, että paras sesonki oli jo ohi. Heidän ei auttaisi Liljatuulen kanssa kuin vain tulla toimeen sillä, mitä heillä oli, ja toivoa, ettei klaania kohtaisi mikään epidemia tänä lehtikatona.
Mustavalkoisen parantajaoppilaan korvat käännähtivät vähän matkan päästä kuuluvan äänen suuntaan. Hän pysähtyi paikoilleen hieman jännittyneenä ja yritti kuunnella tarkemmin, mistä ääni oli peräisin. Sitä hänen ei tarvinnut arvailla kauaa, sillä erään puun takaa hyppi esiin pörröhäntäinen orava. Leimusilmä tuijotti sitä hiukan hölmistyneenä – pitäisikö hänen yrittää ottaa se kiinni? Saalistilanne klaanissa ei ainakaan paranisi enää kelien kylmetessä entisestään, joten kaikki kiinni saatu saalis auttoi varmasti klaania valmistautumaan lehtikatoon.
Parantajaoppilas laskeutui vähän kömpelösti vaanimisasentoon, jonka hän oli opetellut joskus muinoin ollessaan vasta oppilasikäinen. Hän oli surkea saalistaja, mutta yrittämättä ei saanut jättää. Orava oli nostanut päänsä ylös ja katseli nyt ympärilleen valpastuneena. Ei mennyt aikaakaan, kun se huomasi Leimusilmän lähestyvän itseään ja päästi saman tien ilmoille korvia särkevän varoitushuudon.
Leimusilmä teki epätoivoisen syöksyn talttahammasta kohti, mutta sepä oli vikkelämpi ja ehti livahtaa viereiseen puuhun turvaan. Puuhun hän ei aikonut sitä enää seurata, sillä tiesi liian hyvin, miten suuri alttius putoamiselle oli ajojahdin aikana. Sairasaukiolla oli viime kuina ollut vähän turhankin monta kissaa, jotka olivat loukanneet itsensä tiputtuaan puusta.
Hän huokaisi ja vilkaisi vielä kerran turhautuneena puun oksalle keikkumaan jäänyttä oravaa, ennen kuin jätti jahdin kesken ja keskittyi jälleen yrttien löytämiseen. Kyllä joku taitavampi soturi saisi sen vielä kiinni, kuten Lieskakajo. Leimusilmä tunsi korvannipukoitaan kuumottavan nolostuksesta, kun hän sai jälleen kerran itsensä kiinni ajattelemasta punaturkkista soturikollia.
Hän tunsi voimakasta ihastusta soturia kohtaan, mutta tiesi, ettei voinut kertoa tälle tunteistaan; Lieskakajo oli saanut pentuja Nokkospilven kanssa, ja vähiten raidallinen kolli varmasti kaipasi Leimusilmää kolmanneksi pyöräksi heidän suhteeseensa. Sitä paitsi, Leimusilmän tehtävä oli auttaa kaikkia klaanin kissoja ja kohdella heitä samanarvoisesti. Kumppanin hankkiminen parantajana ei ollut kielletty, mutta hänen olisi silti voitava asettaa muiden henki oman rakastettunsa edelle, mikäli tilanne sitä edellytti.
Leimusilmä oli kävellyt niin ajatuksiinsa uppoutuneena, ettei ollut huomannut lähestyvää partiota ennen kuin nämä olivat kuuloetäisyyden päässä:
”Olisitpa nähnyt oman ilmeesi, kun kompastuit siihen kiveen! Enpä ole ennen törmännyt kissaan, joka osaa tanssahdella yhtä hyvin kuin sinä!”
”Kita kiinni, Oksakuiske! Kuka vain voi välillä kompastua!”
Leimusilmä tunnisti Oksakuiskeen ja Rastaskukan äänet, ja pian partio pöllähti esiin puiden takaa. Mukana olivat kaksikon lisäksi Rastaskukan oppilas, Kuusitassu, sekä Utusielu ja… Lieskakajo! Hän toljotti lähestyviä sotureita lamaantuneena, erityisesti hänen katseensa oli vanginnut muuan raitaturkkinen soturi, jota hän oli ajatellut vain hetki sitten.
”Ai hei, Leimusilmä”, Utusielun naukaisu sai Leimusilmän valpastumaan ja siirtämään katseensa kilpikonnalaikkuiseen naaraaseen, ”mitä sinä täällä yksin teet?”
Leimusilmä nielaisi nopeasti ja yritti selvittää kurkkuaan. Hän toivoi, ettei kukaan ollut huomannut hänen tuijottavan Lieskakajoa mitenkään oudosti. ”Tulin vain etsimään yrttejä”, hän selitti pikaisesti, ”mutta alkaa näyttää siltä, että niitä ei löydy ennen ensi hiirenkorvaa.”
”Onhan se sanomattakin selvää, ettei täältä enää mitään yrttejä löydy”, Oksakuiske tuhahti ja huitaisi hännällään lehtensä pudottaneen pensaan oksia.
”Niin kai, mutta ei niiden etsimisestä haittaakaan ole. Sitä paitsi, saanpahan ainakin raikasta ulkoilmaa”, Leimusilmä virnisti, johon Oksakuiske vain murahti huvittuneesti.
”Tarvitsetko apua?” Leimusilmän sydän jätti lyönnin välistä, kun hän kuuli Lieskakajon kysymyksen. Hän kääntyi katsomaan soturia hieman häkeltyneenä.
”Jos siitä ei ole kauheasti vaivaa”, hänen onnistui sanoa normaalilla äänellä. Lieskakajo pudisti päätään.
”Ei ollenkaan.” Soturi kääntyi muun partion puoleen. ”Menkää te vain edeltä leiriin niin minä jään auttamaan Leimusilmää. Jos näette Nokkospilveä, sanokaa, että tulen myöhemmin katsomaan häntä ja pentuja.”
Leimusilmä katsoi hermostuneena, miten loput soturit jatkoivat matkaa, ja kuuli viereensä seisomaan jääneen Lieskakajon hengityksen. Hän pakotti itsensä sysäämään tunteensa kollia kohtaan pois mielestään ja olemaan kuin tilanteessa ei olisi ollut alkuunkaan mitään kummallista. Vain kaksi ystävystä viettämässä aikaa yhdessä metsässä – täysin normaalia.
”Yritin aiemmin napata oravan, mutta se kiipesi puuhun karkuun”, Leimusilmä kertoi Lieskakajolle heidän lähdettyään kävelemään johonkin suuntaan yrttien toivossa. ”Olen aivan varma, että se näytti minulle kieltään! Minusta on kyllä enemmän hyötyä klaanille parantajana kuin soturina.”
Lieskakajo naurahti hyväntahtoisesti. ”Eloklaani on kyllä onnekas, että sillä on noin lahjakas parantajaoppilas – vaikka metsästäjäksi hänestä ei ehkä olekaan.”
Leimusilmä hykersi naurusta. Sitten hänen mielensä vakavoitui, kun hän tunsi, miten tunteet soturia kohtaan voimistuivat taas. Hänen olisi murskattava itseltään viimeinenkin toivonkipinä yhteisestä tulevaisuudesta Lieskakajon kanssa, ja niinpä hän päätyi ottamaan puheeksi kollin suhteen Nokkospilven kanssa. Heidän suhteensa vakavuuden kuuleminen suoraan Lieskakajolta olisi omiaan tuomaan realiteetit esille.
”Miten sinulla ja Nokkospilvellä muuten menee? Pennut tuottavat varmasti työtä teille kummallekin”, Leimusilmä maukui hymyillen niin aidosti kuin kykeni sisällään vellovilta tunteiltaan.
//Lieska?
