Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leimusilmä oli käynyt läpi samaa vesiminttukasaa koko aamupäivän. Repaleisia lehtiä ja kasvin piikikkäitä varren pätkiä oli takertunut parantajakollin mustavalkoiseen turkkiin, jota hän ei ollut saanut aikaiseksi siistittyä kunnolla aikoihin. Se oli tuntunut kovin vähäpätöiseltä asialta kaiken viime aikoina tapahtuneen keskellä.
Vienomietteen peti oli yhä sillä paikalla, missä sen kuuluikin Leimusilmän mielestä olla. Naaraan haju oli pikkuhiljaa alkanut haipua pois, eikä hän ollut halunnut kajota oppilaansa nukkumapaikkaan, jotta viimeinen konkreettinen asia tästä ei katoaisi kokonaan.
Klaanitoverit olivat suhtautuneet ymmärtäväisesti parantajansa suruaikaan; valvojaisten jälkeen hän oli saanut olla melko rauhassa parin päivän ajan. Elämä ei ollut kuitenkaan pysähtynyt yhden päättymiseen, ja sama päti hänen työhönsä. Kissat sairastuivat yhä ja saivat piikkejä toinen toistaan oudompiin paikkoihin, aivan niin kuin ennen, mutta tällä kertaa hän joutui hoitamaan niitä yksinään.
Öisin häntä valvotti ajatus siitä, mitä hän olisi voinut tehdä paremmin estääkseen tapahtuneen tragedian. Miten hän olisi voinut estää Vienomietteen sairautta pääsemästä niin pitkälle. Joka kerta hän kuitenkin päätyi samaan lopputulemaan: se ei ollut koskaan ollut hänen parannettavissaan. Tähtiklaani oli syystä tai toisesta halunnut viedä hänen oppilaansa, eikä hän kyennyt ymmärtämään, miksi esi-isät olivat riistäneet niin nuoren elämän, joka oli vasta ollut löytämässä tarkoituksensa.
Leimusilmä tunsi polkuanturassaan nipistyksen. Hän sihahti ja kohotti käpäläänsä tutkiakseen kipeää kohtaa. Vesimintun piikikäs varsi oli jäänyt kiinni hänen varpaidensa väliin. Itsekseen murahtaen hän nykäisi sen irti hampaillaan ja sylkäisi varren kauemmaksi. Samalla hänen katseensa sattui osumaan Vienomietteen tyhjään vuoteeseen.
Jossain syvällä hänen sisimmässään oli kasvanut pelottava onttouden tunne. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt käsitellä koko asiaa. Hän oli se, jolle kissat tulivat puhumaan omista huolista ja murheistaan. Ei ollut olemassa parantajaa parantajalle.
Leimusilmä nousi hitaasti ylös ja löntysti pesän poikki suuaukolle. Ulkoa tulviva valo kirveli hänen silmiään niin, että hän ei pystynyt pitämään niitä auki, mutta hän kuuli klaanitoveriensa iloisen puheensorinan kantautuvan aukiolta.
Heidän vuokseen hänen olisi pidettävä päänsä pinnalla. Sitä Vienomietekin olisi halunnut. Niin hän ainakin halusi uskoa.
