Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Leimusilmä olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa sen, miten hänen oma sydämensä särkyi pirstaleiksi Lieskakajon sanojen jälkeen. Edes lehtikadon pakkaset eivät vetäneet vertoja sille kylmyydelle, joka häneen iski, kun punertavaturkkinen soturi nousi ylös hänen vierestään ja lähestyi kertakaikkisen epäuskoisen näköistä kumppaniaan. Parantaja tuijotti Lieskakajon perään rintaa vihloen ja kuunteli, kuinka kolli vakuutteli Nokkospilvelle rakastavansa tätä ja että he saisivat suhteensa vielä toimimaan.
Silloin todellisuus iski Leimusilmään hirviön voimalla: hän oli ollut Lieskakajolle pelkkä leikkikalu, ohikiitävä mielihalu. Heidän välillään ei koskaan ollut ollutkaan mitään muuta. Kenties Lieskakajo oli vain hakenut piristystä elämäänsä tylsistyttyään nykyiseen parisuhteeseensa ja halunnut maistaa kiellettyä hedelmää, klaanin parantajaa. Leimusilmä ei ollut koskaan tuntenut itseään näin nöyryytetyksi ja… vihaiseksi.
“Sinun pitäisi poistua”, hänen äänessään oli uusi, terävä kärki, jonka hän kohdisti nyt Lieskakajoon. Kun kolli ei hievahtanutkaan, hän jatkoi: “Minun on tutkittava Nokkospilvi.”
Se tuntui saavan soturin älyämään jotakin ja tämä otti epäröivän askeleen pesän suuta kohti. Leimusilmä huomasi kollin vihreiden silmien anteeksipyytävän katseen tavoittelevan häntä, mutta hän sivuutti sen kylmästi. Tämä leikki sai nyt luvan loppua tähän. Hänen oli aika keskittyä velvollisuuksiinsa parantajana – vain ja ainoastaan niihin.
Lieskakajon poistuttua Leimusilmä kutsui Nokkospilven makuulleen eräistä sairasaukion potilasvuoteista. Tilanne oli kaikin puolin vaivaannuttava. Soturinaaras tuntui olevan edelleen jonkinlaisessa shokissa näkemästään ja pälyili Leimusilmää epäluuloisesti, kun hän paineli varovasti tassuillaan tämän vatsaa. Leimusilmä yritti alkuun olla välittämättä siitä, mutta päätyi lopulta tarjoamaan jonkin selityksen Lieskakajon kumppanille:
“Se mitä näit ei merkinnyt mitään kummallekaan. Lieskakajo oli loukkaantunut ja minä annoin hänelle vähän yrttejä. Se kai pani hänet vähän tokkuralle päästään.”
Kurttu Nokkospilven otsasta katosi ja tämän naamalle levisi ilme, jonka Leimusilmä olisi voinut tulkita helpotukseksi. Jostain syystä se sai hänen olonsa entistä kurjemmaksi. Kenties Lieskakajo oli koko tämän ajan kärsinyt jonkin sortin aivovammasta, joka oli saanut tuon käyttäytymään niin läheisyydenkaipuisesti Leimusilmän seurassa.
“Onneksi olkoon”, Leimusilmä naukui lopulta ja astahti kauemmaksi Nokkospilvestä, jotta naaras pääsi nousemaan istumaan, “sinä tosiaankin olet tiineenä. Poikimiseen on vielä aikaa, mutta koeta silti välttää liian rankkoja fyysisiä suorituksia.”
“Selvä on, kiitos, Leimusilmä!” Nokkospilvi vastasi jo pirteämmän oloisena, ja hänen silmänsä säihkyivät tulevaisuuden odotuksesta.
Nokkospilven mentyä Leimusilmä hilasi itsensä pesänsä suulle. Sieltä hän katseli, miten ruskeavalkoinen naaras kiiruhti Lieskakajon luokse, joka oli norkoili aukiolla kuin eksynyt pentu. Näky piikitti Leimusilmää jo toistamiseen hänen verta vuotavaan sydämeensä.
//Lieska? 🙁
