Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun Lieskakajo loikkasi veteen komeassa kaaressa. Leimusilmä pakitti pois vesipisarasateen alta ja nauroi. Pian kellanpunainen soturi polskikin jo takaisin rantaan päin pidellen leuoissaan suurta kaarnanpalaa, jota tämä oli lähtenyt hakemaan virrasta.
Kolli pudotti puunkuorenpalan Leimusilmän jalkojen juureen ja istahti sitten penkereelle pää odottavasti kallellaan, kuin parantajaoppilaan tuomiota vartoen.
”Kävisikö tuo?” Lieskakajo kysyi, ja hänen turkistaan ja viiksistään tippui vettä noroina. Leimusilmä vilkuili vuoron perään läpimärkää soturia ja maassa lojuvaa kaarnaa. Hänen mielessään muodostui kuva koirasta, joka oli juuri käynyt noutamassa puiston lammesta kepin, jonka sen kaksijalka oli heittänyt sinne.
Leimusilmä tirskahti ajatukselle, ja Lieskakajon pää kallistui entisestään. Kolli kurtisti kummastuneena.
”Älä huoli, en minä sinulle naura. Tai no, ehkä vähän. Mutta sille on hyvä syy”, Leimusilmä selitti hykerrellen. Sitten hän tuuppasi käpälällään soturin tuomaa kaarnanpalaa. ”Tämä käy oikein hyvin, kunhan se ensin vähän kuivaa. Märkänä seitit tarttuvat siihen ja menevät pilalle. Voimme kerätä seittiä kuiviin, kapeisiin oksiin ja pinota ne sitten tuon palan päälle, niin ne on helpompi kantaa.”
Lieskakajo suoristi päänsä ja nyökäytti sitä. Hymy palasi hänenkin kasvoilleen, ja se tarttui myös Leimusilmään. Lieskakajon seurassa oli mahdotonta olla hymyilemättä. Hän oli kuin aurinko, joka loisteellaan ja lämmöllään sai kaikki hyvälle tuulelke!
Kollikaksikko tarttui ripeästi tuumasta toimeen ja ryhtyi etsimään oksanpätkiä metsänrajasta. He löysivätkin monta kelpo kepakkoa, joihin he alkoivat kerätä seittiä saman tien, sillä aurinko oli vähitellen katoamassa metsän taa ja silloin seittejä olisi vaikeampi havaita.
Kun he olivat omasta mielestään keränneet tarpeeksi seittiä, he veivät seittitikut kuivuneelle kaarnanpalalle ja istahtivat hetkeksi penkereelle. Leimusilmä veti tassut allensa ja asettui makaamaan. Hän katseli huolettomana ohitseen virtaavaa vettä. Pitkästä aikaa hän oli voinut nauttia vapaudesta ja unohtaa murheensa. Mahlahallan ja Lauhalaukan yllättävän katoamisen jälkeen kaikki oli mennyt aivan männikköön. Hän oli tuntenut itsensä niin hyödyttömäksi, kun Mesitähti oli käynyt kyselemässä häneltä ja Liljatuulelta, olivatko he kuulleet soturikaksikon kohtalosta Tähtiklaanilta. Lopulta Tähtiklaani oli puhunut Kuuluolalla päällikön kanssa ja saanut tietää, että soturit olivat kuolleet ja liittyneet tähtiesi-isien joukkoon.
Heidän kuolinsyynsä oli yhä tuntematon, ja se vaivasi Leimusilmää. Mahlahalla oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä Liljatuulen lisäksi, ja hänestä oli tuntunut kovin tyhjältä kollin poismenon jälkeen. Hän yritti kätkeä kipunsa työnteolla ja jatkaa eteenpäin, mikä toisinaan onnistui, toisinaan ei.
”Onko kaikki hyvin?” Lieskakajon ääni kysyi Leimusilmän vierestä. Parantajaoppilas räpytteli silmiään hiukan hämmentyneenä ja siirsi katseensa joesta soturiin. Hän katsoi Lieskakajoa vähän hölmistynyt ilme naamallaan.
”Anteeksi, taisin kai vain olla ajatuksissani”, hän pahoitteli ja naurahti päälle peitelläkseen sekavia tunteitaan. ”Luulisi sinunkin olevan ajatuksissasi kaiken aikaa, nyt kun Nokkospilvi odottaa pentuja. Onhan se aika iso muutos ihan kenen tahansa elämässä. Pennut tuovat paljon vastuuta mukanaan”, kolli jatkoi pälpättämistä, eikä tajunnut ennen kuin vasta liian myöhään, että oli juuri puhunut ohi suunsa. Lieskakajon ilme oli näkemisen arvoinen.
//Lieska? B)
