Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Emon ja tyttären rähinöintiä oli vaikea olla kuulematta. Se oli osittain johtanut siihen, miksi Leimusilmä nyt seisoi aukiolla tumput suorina ja katsoi vuoron perään karvansa pörhistäneitä naaraita. Sadeturkki yritti saada Ropinaroihua jäämään leiriin, mutta jääräpäinen nuori soturi oli selvästi päättänyt lähteä ulos, raivaten tiensä läpi sinne vaikka taistelemalla. Leimusilmä tukahdutti huokauksen – joskus tuntui kuin hänellä olisi ollut klaanillinen pentuja paimennettavanaan, tosin sillä erolla, että suurin osa noista pennuista oli täysi-ikäisiä ja sitäkin luupäisempiä. Jotta parantajan työ ei vain kävisi liian pitkästyttäväksi, esi-isät olivat tyrkänneet hänen vastaanotolleen kaikista hankalimmat potilaat.
Ympäri aukiota klaanitoverit seurasivat henkeään pidättäen perheenjäsenten yhteenottoa. Parasta viihdettä, mitä saattoi vain toivoa pääsevänsä seuraamaan ilman että oli itse siihen mitenkään osallisena. Harmillisesti Leimusilmä joutui laskemaan itsensä pois niiden onnekkaiden sivustaseuraajien joukosta – hän oli hyvinkin keskeinen osa tätä draamanäytelmää, joka saattaisi pahimmassa tapauksessa päättyä siihen, että he kaikki kolme viettäisivät seuraavat päivät yhdessä parantajan pesällä nuolemassa haavojaan.
“Yrittäkää pois vain”, Ropinaroihu ärräsi emolleen ja heitti parantajaan murhaavan katseen, “minä menen ulos, ja te ette voi minua estää.” Leimusilmä nielaisi nähdessään soturittaren hurjistuneen katseen. Naaraan raivopäisyys oli verrattavissa karhuun, joka oli työntänyt kuononsa vahingossa ampiaispesään. Jos kukaan yrittäisi lähestyä tätä, saisi epäilemättä kynsistä.
Voi kun potilaat osaisivat kunnioittaa parantajan sanaa. Eihän hän ollut muuta tehnyt kuin vain pelastanut heidän henkensä ja hoitanut heidän haavansa. Pieni kiitos olisi joskus paikallaan. No, aina sai haaveilla.
Leimusilmä otti naamalleen vakavimman ilmeensä hetkeen. Hän karaisi hiljaa kurkkuaan ja alkoi sitten puhua hyvin synkällä äänensävyllä: “Olen elämäni aikana törmännyt kissoihin, jotka ovat lopulta päätyneet puremaan oman jalkansa poikki, koska olivat liian itsepäisiä levätäkseen.” Hienoa – hän oli saanut nyt naaraiden huomion… Tosin heidän ilmeistään päätellen se ei ollut erityisen hyvä asia. “Tiedätkös, tuollainen pikku vamma, mikä sinulla on jalassasi, voi nopeasti pahentua siihen pisteeseen, että et voi kohta käyttää sitä enää lainkaan? Tulehdus hiipii niveliisi ja alkaa nakertaa niitä pikkuhiljaa rikki. Se on varsin kivulias prosessi, etenkin hoitamattomana.
Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purrs koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Kaikki mitä Leimusilmä sanoi oli tietenkin täyttä puppua. Tai no, ei ihan kaikki – hoitamattomana vammat tosiaan voisivat paheta siihen kuntoon, että jokaisesta liikkeestä tulisi puhdasta tuskaa ja paranemisessa kestäisi yhä vain kauemmin. Hänen oli kuitenkin koetettava samaa kikkaa kuin joidenkin kurittomien pentujen kanssa, jotka sai tottelemaan parantajan määräyksiä vain pelottelun kautta. Se tuntui typerältä ja lapselliselta, mutta sellainen Ropinaroihukin oli tällä hetkellä.
//Ropina ja Sade?
