Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
(Yrtin hakija)
Hirviö jyristeli hurjaa vauhtia Ukkospolulla ja pörrötti ohi mennessään penkereelle kyyristyneiden kissojen turkkeja. Leimusilmä yritti suojata kuuloaan sen mylvinnältä luimistamalla korvansa taakse.
”Voimme mennä.” Tuhkajuovan naukaisu oli merkki siitä, että polku oli turvallista ylittää. Leimusilmä tiukensi otettaan yrteistä juostessaan harmaan kivipinnan yli muiden mukana – hän ei aikonut menettää enää enempää yrttejä näin lähellä kotiin pääsyä.
Kaikki pääsivät toiselle puolelle turvallisesti, ja matka jatkui kohti kauempana taivaanrannassa kohoavaa Kivikukkulaa. Ilta-aurinko oli maalannut taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Kun he olisivat kotona, olisi varmasti jo pimeää.
Heiltä oli kestänyt kuusi päivää päästä takaisin, sillä yrttien kanssa liikkuminen oli tehnyt matkanteosta hieman hitaampaa. He olivat törmänneet avomaalla samoihin haukkoihin ja joutuneet palaamaan takaisin kaksijalanpesälle suunnittelemaan, miten päästä lentävien kiusankappaleiden ohi. Vasta sen jälkeen he olivat onnistuneet pääsemään kaksijalkalaan, jossa he olivat joutuneet väistelemään kaksijalkoja ja koiria, eikä sekään ollut ollut mitään helppoa hommaa.
Nyt matkalaiset olivat kuitenkin saapuneet takaisin klaanien reviireille. Leimusilmä näki, miten väsyneitä kaikki olivat, mutta tieto klaanitoverien näkemisestä valoi heihin lisää voimaa. Hän odotti itsekin malttamattomana mestarinsa näkemistä… ja Lieskakajon – olikohan kolli pysynyt terveenä?
Hänen ajatuksensa katkesi, kun matkaseurue viimein tuli Kivikukkulan juurelle. He kaikki pudottivat yrttiniput maahan ja katselivat toisiaan hetken hieman epävarmoina – mitä nyt tapahtuisi? Leimusilmä otti tilanteen hoitaakseen.
”Jaetaan yrtit tasan klaanien kesken”, hän maukui ja kutsui Kuolonklaanin kokeneinta soturia luokseen. ”Tuhkajuova, auttaisitko minua laskemaan nämä, jotta niitä on varmasti tasan?”
Juovaturkkinen naaras ei kieltäytynyt. Sillä oli syynsä, miksi Leimusilmä oli pyytänyt juuri Tuhkajuovaa: naaras oli epäillyt eniten eloklaanilaisia, ja Leimusilmä halusi soturin saavan varmistaa itse, että yrttien jako tapahtui varmasti reilusti. Kun laskenta oli suoritettu, yrttiniput siirrettiin eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten eteen.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Leimusilmä ei voinut jättää matkatovereitaan toisesta klaanista sanomatta hyvästejä. ”Eloklaani arvostaa apuanne suuresti”, hän sanoi ja kumarsi kunnioittavasti Kuolonklaanin kissoille. ”Olkoon esi-isänne kanssanne tänä vaikeana aikana. Toivottavasti tapaamme vielä kokoontumisissa.” Lopetettuaan hän nappasi yrttinipun suuhunsa ja odotti, että kissat olivat saaneet vaihdettua hiljaiset ja nopeat hyvästit toistensa kanssa.
Eloklaanin kissat suuntasivat Kivikukkulalta länteen ja kuolonklaanilaiset itään. Hämärä oli syönyt viimeisenkin valonsäteen, kun Leimusilmä tovereineen pääsi omalle puolelleen rajaa.
Sairaiden kissojen ääni kuului piikkihernemuurin toiselle puolelle asti. Se sai Leimusilmän niskakarvat nousemaan pystyyn. Myös hänen perässään kävelevät soturit vaihtoivat huolestuneita katseita. Toivottavasti he eivät olleet tulleet liian myöhään.
Leimusilmä työntyi autiolle leiriaukiolle. Hän katseli ympärilleen ja nautti hetken siitä tunteesta, että oli selvinnyt kotiin asti.
”Mitä me teemme näille?” Hallavarjo kysyi yrttinippu suussaan. Leimusilmä havahtui ja räpytteli pari kertaa silmiään.
”Viemme ne parantajan pesälle”, hän sanoi.
Nelikko suuntasi parantajan pesälle, jonka suunnalta lehahti vahva veren ja oksennuksen löyhkä. Leimusilmän vatsassa muljahti – tilanne ei ollut ollut läheskään näin paha silloin, kun he olivat lähteneet matkaan.
”Jättäkää yrtit tähän näin”, Leimusilmä komensi tovereitaan. ”En halua, että sairastutte. Kutsun teidät kyllä apuun, jos tilanne vaatii sitä.” Hän pelkäsi, että se vaatisi.
Luikahtaessaan sairasaukiolle yrttinipun kanssa Leimusilmä tyrmistyi näkymästä. Koko sairasaukio oli täynnä sairaita kissoja, niin pentuja kuin sotureitakin. Tilaa oli hädin tuskin liikkua. Edes viheryskäepidemia ei ollut aiheuttanut näin pahaa tungosta parantajan pesälle.
”Leimusilmä!” Liljatuulen riemastunut naukaisu sai Leimusilmän kääntämään päänsä yrttivaraston suuntaan, josta tummanharmaan naaraan pää pilkisti. Parantaja tassutti oppilaansa luokse ripeästi, ja tämän katse kirkastui nähdessään Leimusilmän mukana tuomat yrtit. ”Te löysitte lääkkeen! Tähtiklaanin kiitos!”
”Ulkona on lisää”, Leimusilmä naukui ojennettuaan nipun Liljatuulelle. ”Kissat paranevat syömällä juurta. Kukat auttavat taudin lievempiin muotoihin.”
Liljatuuli nyökkäsi. ”Alan jakamaan näitä heti.”
Leimusilmä näki, miten hänen mestarinsa hädin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta siitä huolimatta tämä kiirehti auttamaan hädässä olevia klaanitovereitaan. Hän ei voinut kuin ihailla vanhempaa parantajaa ja tämän vannoutumista työlleen.
Kuutamotassu alkoi yskiä hänen vieressään, ja Leimusilmä piti sitä merkkinä ryhtyä toimeen. Hän palasi takaisin aukiolle hakemaan lisää yrttejä ja kävi sitten auttamaan mestariaan lääkkeen annostelemisessa ja jakamisessa.
//Matkalaiset?
