Leimutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Tervetuloa Tähtiklaaniin, Leimutassu.” Leimutassu räpäytti silmänsä auki ja huomasi, ettei ollut enää Kuuluolassa. Hän yritti vilkuilla ympärilleen Liljatuulta etsien, mutta sen sijaan näkikin vain pienen, mustavalkoisen kissan seisomassa edessään tähtien valaisemalla niityllä.
Häneltä meni tunnistaa puhuja Kortelammeksi, kissaksi, jonka ansiosta hän oli löytänyt paikkansa Eloklaanin parantajaoppilaana. Hetkeen hän ei osannut mitään, nyökkäsi vain kömpelösti vastaukseksi. Kortelampi tassutti lähemmäs ja hönki viileää, mintunraikasta ilmaa hänen naamalleen. Leimutassu värisytti viiksiään ja katsoi kolliin kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein. Hänen oli yritettävä käyttäytyä, tai muuten entinen parantaja ei ehkä antaisi hänen jatkaa Liljatuulen oppilaana.
Kortelammen olemus kieli kuitenkin kaikesta muusta kuin arvokkaasta jäykkyydestä, jota Leimutassu oli odottanut kohtaavansa päästessään tapaamaan edesmenneitä klaanikissoja. Entinen Myrskyklaanin parantaja katsoi häneen kirkkaan uteliain silmin ja kutsui sitten hänet hännän heilautuksella mukaansa. Leimutassu kiri kävelemään kollin rinnalle.
”Tämä on sinun ensimmäinen kertasi Kuuluolalla”, Kortelampi aloitti heidän kävellessään eteenpäin pitkien heinänkorsien seassa. ”Et varmaan odottanut ihan tällaista, vai kuinka?” Hän katsahti Leimutassuun hieman leikkisä ilme silmissään.
Leimutassu pudisti päätään. ”No en. Luulin, että minua olisi täällä vastassa jonkin sortin tähtikissojen paraati tai jotain vastaavaa”, hän tunnusti hiukan nolona. Kortelampi hymähti muttei sanonut siihen mitään.
Kissat kävelivät ikuisuudelta tuntuneen ajan seisahtuneessa hiljaisuudessa. Edes kevyt tuulenvire ei liikuttanut heidän ympärillään kohoavia korsia. Leimutassu alkoi vähitellen hermostua; ehkä hän ei todellakaan saisi jatkaa parantajaoppilaana ja nyt Kortelampi olisi viemässä häntä pois klaanien luota. »Älä ole hiirenaivo, Leimutassu. Tämä on vain unta», hän muistutti itseään ankarasti ja yritti keskittyä vierellään kulkevaan parantajakolliin.
Lopulta he saapuivat neljän suuren tammen luo, jotka kurkottelivat korkeuksiin laakson pohjalta. Leimutassu katsoi niitä henki salpautuen ihastuksesta. ”Mikä tuo on?” hänen onnistui kuiskata, aivan kuin yhtään isompi ääni olisi saattanut kadottaa puut.
Kortelampi kuitenkin sivuutti hänen kysymyksensä ja käännähti katsomaan häntä oudon etäinen katse keltaisena hohtavissa silmissään. ”Leimutassu, minä ja muut entiset parantajat aikojen takaa hyväksymme sinut Eloklaanin parantajaoppilaaksi, kunnes jonakin päivänä olet valmis ottamaan paikkasi klaanisi parantajana”, kolli puhui kuin monen äänen takaa; se oli syvä kuin mikään olemassa oleva luola ja samaan aikaan kirkas kuin lasi. Ääni kylmäsi Leimutassua. Samaan aikaan hän näki näkökenttänsä laitamille ilmestyvän lisää tähtihohtoisia kissoja, jotka toistelivat hyväksyvästi mumisten hänen nimeään.
Maailma hänen ympärillään alkoi kieppua vinhasti. Hän ei tuntenut enää jalkojaan, mutta Kortelammen hahmon hän näki selvästi vasten pyörivää mustuutta. Sitten kollikin alkoi vähitellen sulautua osaksi sitä, ja Leimutassu tunsi pimeyden nielaisevan itsensä.
”Näitkö unia?” Leimutassu hätkähti viereltään kuuluvaa ääntä ja nosti päätään. Hän katseli ympärilleen alkuun hieman hämillään, mutta sitten hän tunnisti Liljatuulen solakan hahmon vierellään ja rauhoittui. Hän oli taas Kuuluolassa, parantajien pyhässä paikassa.
Leimutassu punnersi itsensä seisomaan; hänen jalkansa tuntuivat kylmiltä ja kovilta, aivan kuin ne olisivat muuttuneet osaksi luolan kivilattiaa. Sitten hän nyökäytti kevyesti päätään ja loi mestariinsa merkitsevän katseen, josta naaraan onnistui tulkita, että tähtikissat olivat antaneet siunauksensa hänelle jatkaa parantajaoppilaana.
Astuessaan ulos Kuuluolaan vievästä tunnelista Leimutassun naamalle kävi viileä tuulenvire, ja hän värisytti viiksiään mielissään siitä, että sai tuntea taas pehmeän ruohon polkuanturoidensa alla. Hänen päänsä oli yhä vähän pyörällään äsken nähdystä unesta, mutta samaan aikaan hänestä tuntui, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti elossa. Nyt hän tiesi, ettei Kortelampi ollut johdattanut häntä Eloklaaniin sattumalta – tämä oli hänen kohtalonsa.
Täysikuu mollotti pilvettömällä taivaalla kissajoukon soljuessa äänettömästi eteenpäin. Leimutassu kulki mestarinsa vierellä. Hänen vatsaansa nipisti inhottavasti; vasta puoli kuuta sitten hän oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kuuluolalla tapaamassa Tähtiklaania, ja nyt hän oli taas matkalla samaan paikkaan kahden klaanin täydenkuun kokoontumiseen.
Viime kerralla he olivat Liljatuulen kanssa onnistuneet välttämään Kuolonklaanin kissoihin törmäämisen, mutta nyt se olisi väistämätöntä, sillä koko kokoontumisen perimmäinen idea oli vaihtaa kuulumisia vihollisklaanien välillä. Vaikka hän tiesi, että kokoontumisen aikana taistelun aloittaminen oli ankarasti kielletty, ei hän uskonut kuolonklaanilaisten voivan pitää kynsiään piilossa kovin pitkään.
Kun Mesitähti johdatti klaaninsa kivikukkulalle, Leimutassu pysytteli tiiviisti mestarinsa kintereillä tämän lähtiessä etsimään heille paikkaa johon istuutua kokoontumisen ajaksi. Eloklaani oli saapunut paikalle ensimmäisenä, mutta ei menisi varmastikaan kauaa, kun Kuolonklaani liittyisi heidän seuraansa.
Leimutassu oli löytänyt itselleen hyvän paikan isolta kiveltä Liljatuulen vierestä, kun hän huomasi klaanitoveriensa alkavan liikehtiä levottomasti kukkulalla. Kuikuillessaan kissojen päiden yli hän näki kuolonklaanilaisten marssivan paikalle ilmeettöminä ja hillittyinä.
Jonkin ajan kuluttua kokoontuminen julistettiin alkaneeksi. Heti alkuun Mesitähti esitteli Leimutassun Eloklaanin uutena parantajaoppilaana. Hän joutui siitä hiukan hämilleen, koska ei ollut odottanut nimeään mainittavan, ja yritti peitellä sitä nuolaisemalla rintaansa pari kertaa. Onneksi kohtalaisen pian kissojen katseet siirtyivät takaisin päälliköihin hänestä.
//707 sanaa
