Leimutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Karhunvatukkapensaan alle tulvi lämpimän keltaisia valonsäteitä. Kirsikkakuono oli kellahtanut kyljelleen vuoteessaan, kun Leimutassu kävi läpi hänen turkkiaan punkkien varalta. Viereisestä pesästä kuului pentujen iloisia huudahduksia. Leimutassu kuunteli niitä toinen korva äänien suuntaan kääntyneenä.
”No, miltä nyt tuntuu, kun olet parantajaoppilas?” Kirsikkakuonon käheä nauku sai hänet säpsähtämään. Hän nosti katseensa vanhan naaraan kirkkaansinisiin silmiin, jotka tuikehtivat ystävällisesti.
”Mahtavalta”, hän kehräsi vastaukseksi ja peruutti sitten askelella. ”Turkkisi on punkkivapaa.” Kirsikkakuono nyhjäisi kylkeään hampaillaan kuin olisi halunnut varmistaa vielä asian, mutta könysi sitten istumaan ja katsoi Leimutassuun kiitollisena.
”Kiitoksia kovasti.”
Leimutassu hymyili vanhukselle lämpimästi. Hän tunsi ylpeyden tunteen läikähtävän sisällään mukavasti. ”Tämähän on vain työtäni.”
Karhunvatukkapensas kahisi, kun oksien välistä pesään työntyi pää. Leimutassu käännähti katsomaan sinikilpikonnakuvioista naarasta, jonka hampaista roikkui orava. Kissa katsahti ensin Leimutassuun silmiään räpäyttäen, jonka jälkeen hänen katseensa siirtyi vuoteestaan kuikuilevaan Kirsikkakuonoon.
”Rastastassu! Toitko sinä minulle tuoresaalista?” Kirsikkakuonon silmät kiiluivat nälkäisesti. Leimutassu teki tilaa peremmälle pesään ahtautuvalle oppilaalle, joka pudotti tuomisensa vanhan naaraan vuoteen viereen.
”Saalistin sen ihan itse”, Rastastassu ilmoitti ylpeänä ja pullisti rintaansa. Leimutassu katseli häntä salaa ihaillen. Hän oli ollut Liljatuulen oppilaana vasta pari päivää, mutta oli sinä aikana huomannut omien tehtäviensä eroavan paljonkin soturiksi kouluttautuvien nuorten kissojen velvollisuuksista. Soturioppilaat saalistivat ja partioivat ja harjoittelivat taistelemista omien mestariensa kanssa, kun taas Leimutassu opetteli Liljatuulen avustuksella nimeämään erilaisia parantavia kasveja ja hoitamaan vammoja. Parantaja oli kyllä sanonut, että hän aikoi opettaa Leimutassulle joitain tarpeellisia itsepuolustusliikkeitä kaiken varalle. Leimutassu mietti, oliko liikkeiden osaaminen välttämätöntä, jotta hän osaisi jatkossa taistella kettuja vastaan, mikäli hän niihin joskus jossain törmäisi, vai oliko se paremminkin ilmassa leijuvan Kuolonklaanin uhan vuoksi.
Kun Leimutassu havahtui ajatuksistaan, hän huomasi Rastastassun tekevän jo lähtöä. Naaras huiskaisi hännällään hyvästiksi Kirsikkakuonolle ennen kuin livahti takaisin aukiolle. Leimutassu nappasi mukaansa hiirensapella kostutetun sammaltukon ja sanoi myöskin hyvästinsä klaaninvanhimmalle, joka oli jo täysin uppoutunut tuoresaaliinsa läpi kaluamiseen.
Aurinko oli taivaalla huipussaan, ja hento tuulenvire ravisteli puiden oksia. Leirin pohjalle oli ilmestynyt lisää pudonneita lehtiä. Leimutassun viiksiä kutitti. Hän aavisteli, että pian alkaisi sataa, vaikka taivas nyt näyttikin kirkkaalta. Hänen viiksensä eivät kuitenkaan koskaan olleet erehtyneet.
”Miten Kirsikkakuono voi?” Liljatuuli tuli häntä vastaan parantajan pesällä. Parantaja oli juuri sivellyt salvaa Ruskatassun haavoihin – Leimutassu päätteli sen murskatusta hierakan tuoksusta, joka leijaili pesässä väkevänä.
”Hyvin”, hän vastasi laskettuaan hiirensappisammaltukon maahan. ”En löytänyt yhtään punkkia, ja hän vaikuttikin ihan virkeältä.”
”Se on hyvä kuulla”, Liljatuuli huokaisi ja tassutti varastolleen. Leimutassu seurasi perässä.
”Voitaisiinko me mennä kävelylle?” hän ehdotti varovasti. Hän ei ollut poistunut leiristä sitten nimitysmenojen, ja hän todella kaipasi tuulta turkilleen.
Liljatuuli käännähti katsomaan häneen ja räpäytti meripihkasilmiään. ”Katsotaan sitten illemmalla.”
”Okei.” Leimutassu tunsi lapojensa lysähtävän. Hän todella rakasti parantajaoppilaana olemista, mutta hän myös kaipasi vapautta päättää omista asioistaan. Hän ei saanut poistua leiristä ilman Liljatuulen tai jonkun Eloklaanin soturin valvontaa, mikä oli hänestä naurettavaa. Hän oli pärjännyt omillaan melkein kuusi kuuta ilman kenenkään apua. Ei hän tarvinnut itselleen kaitsijaa voidakseen ulkoilla turvallisesti. Hän osaisi kyllä huolehtia itsestään tiukan paikan tullen, hän oli aina osannut.
Kun Liljatuuli ei tuntunut tarvitsevan Leimutassun apua juuri nyt, hän päätti lähteä aukiolle. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä, ja Leimutassu tunsi viiksissään kipunoivan kummallisesti. Sateen lisäksi oli tulossa jotain muutakin, luultavasti ukkonen.
Hänen katseensa kiersi piikkihernemuurin suojassa lepäävässä leirissä, joka kuhisi elämää tähän aikaan päivästä. Lumihiutale loikoili pentutarhan edustalla pitäen silmänsä tiukasti kiinni kahdessa orvossa pennussa, joita soturit Liljatuulen sanoman mukaan vahtivat vuorollaan. Leimutassu tunsi myötätuntoa kahta pentua kohtaan, sillä hän itsekin oli orpo ja oli joutunut kasvanut ilman vanhempiaan tai sisaruksiaan. Ei kuitenkaan menisi enää pitkään, kun pennut tulisivat kuuden kuun ikään ja aloittaisivat soturikoulutuksensa.
Leimutassu vilkaisi tuoresaaliskasaa. Siihen oli juuri tuotu täydennystä, arvatenkin asialla oli sama partio, jonka mukana ollessaan Rastastassu oli onnistunut saamaan kiinni oravan. Hänen vatsansa kurni, eikä hän uskonut Liljatuulta haittaavan, jos hän nopeasti haukkaisi vähän jotakin ennen kuin palaisi takaisin tehtävien pariin.
Hän valikoi itselleen metsäkanan, jota asettui syömään rauhaisaan paikkaan lähelle leirin sisäänkäyntiä, mistä hän mielellään tarkkaili klaanin tekemisiä. Hän oli ollut klaanissa hädin tuskin puolta kuutakaan, mutta hän oli jo ehtinyt oppia paljon näiden kissojen tavoista ja aatteista. Hän tiesi muun muassa, että suurin osa tämän klaanin kissoista uskoi Tähtiklaaniin, johon Liljatuuli oli kertonut kaikkien heidän esi-isiensä henkien päätyneen kuolemansa jälkeen. Parantaja oli myös kertonut, että kun hän kuolisi, hänenkin henkensä liittyisi Tähtiklaaniin. Leimutassu oli aluksi pitänyt sitä ihan typeränä, mutta huomattuaan, millaisella palavalla intohimolla naaras oli asiasta hänelle puhunut, hänen kunnioituksensa esi-isien henkiä kohtaan oli pikkuhiljaa alkanut heräillä. Sitä paitsi, pian hän lähtisi Liljatuulen mukana Kuuluolalle, jossa Tähtiklaanin kissat päättäisivät, olisiko hänestä parantajaksi. Joten jos hän mieli pitää paikkansa Liljatuulen oppilaana, olisi hänen käyttäydyttävä kunnioittavasti kuolleita soturien henkiä kohtaan.
Leimutassun korvat värähtivät sisäänkäynniltä kuuluvan äänen suuntaan. Aukiolle tupsahti kaksi kissaa, toinen oli selvästi toista isompi. Isompi kissa sanoi pienemmälle jotakin, ennen kuin lähti tallustamaan kohti pientä ja puhtaanvalkoista naaraskissaa, joka pesi turkkiaan lähellä sotureiden nukkumapaikkoja. Isomman kissan mukana leiriin tullut kissa oli myös aikeissa lähteä omille teilleen, mutta hän pysähtyikin äkisti ja jäi nyhjäämään hännänjuurta hampaillaan. Leimutassu arveli kissan löytäneen turkistaan kirpun, sillä kohta hän jo nosti päätään ja sylkäisi maahan jotakin.
”Tarvitsetko jotakin, jolla karkottaa kirput?” Leimutassu huikkasi kissalle, joka näytti säikähtävän ääntä ja pälyili hetken ympärilleen valpastuneena, kunnes naaraan katseensa tavoitti hänet. Leimutassu hätkähti naaraan pistävän keltaisia silmiä, jotka olivat ristiriidassa kissan aran olemuksen kanssa.
”Ei kiitos, en tarvitse”, kissa naukaisi ujosti takaisin ja käänsi sitten katseensa pois vaivaantuneena. Leimutassu räpytti silmiään.
”Haluatko sitten jakaa tämän tuoresaaliin? En minä tätä kaikkea yksin jaksa syödä”, hän murahti ja tökkäsi käpällään metsäkanaa lähemmäksi kissaa. Naaras katsoi ensin lintua, sitten Leimutassua. Lopulta hän asteli lähemmäksi ja istuutui kohteliaasti hännänmitan päähän Leimutassusta.
”Kiitos.” Leimutassu kuuli naaraan mutisevan jotakin.
Kun kissa alkoi hamuta hampaillaan linnun toista siipeä, Leimutassu keskeytti hänen tekemisensä jälleen. ”Onko sinulla nimeä?” hän kysyi ja katseli naarasta silmät uteliaan kirkkaina.
”Paatsamatassu.”
Paatsamatassun kasvoilla käväisi ujo hymy. Leimutassu huomasi, että tämä kissa ei ollut yhtä hyvä sosiaalisissa tilanteissa kuin hän. Hän itse oli tottunut menemään jutustelemaan kenelle tahansa vastaantulijalle, joka ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut mahdollisesti syödä hänet. Täällä klaanissa asiat olivat kuitenkin toisin, ja kaikki käyttäytyivät toisiaan kohtaan kylmän pidättäytyväisesti. Joskus Leimutassu ihmettelikin, miten näin monta kissaa saattoi asua samassa paikassa kuitenkaan tietämättä mitään asuintovereistaan.
”Se on kiva nimi. Minä olen Leimutassu”, hän esittäytyi reippaasti ja haukkasi sitten palasen vielä melko lämmintä lihaa kohdasta, josta oli kyninyt höyhenet pois. Hänen nenäänsä eksyi kuitenkin yksi untuva, joka sai hänet aivastamaan. Paatsamatassun viikset värisivät, kun hän katsoi Leimutassun naamanvääntelyä.
Kun lintu oli kaluttu loppuun, Paatsamatassu kiitti ruoasta ja siirtyi muiden oppilaiden seuraan oppilaiden pesälle. Leimutassu katseli hänen peräänsä hieman haikeana. Hänellä oli seuranaan parantajan pesässä vain Liljatuuli ja pari loukkaantunutta kissaa, joista kummankaan kanssa hän ei ollut tehnyt parempaa tuttavuutta.
Jossain kauempana jyrähti ukkonen, ja Leimutassun korvat painuivat luimuun kovan äänen takia. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi sään muuttuneen yhtäkkiä synkäksi. Ensimmäiset vesipisarat tipahtelivat maahan, yksi niistä osui hänen korvaansa.
//Kuka vaan saa jatkaa halutessaan
//1121 sanaa
