Leimutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aukiolla oli epätavallisen hiljaista, sillä suurin osa klaanista ja lähes kaikki sen oppilaista olivat Kuolonklaanin järjestämissä hiirenkorvan ajan suurissa harjoituksissa. Leimutassu ei valittanut, koska ei ollut päässyt osallistumaan, mutta hän olisi kyllä mielellään ollut seuraamassa ikätoveriensa menestymistä. Juuri nyt kuitenkin häntä tarvittiin täällä.
Korppisiipi oli siirtynyt jokin aika sitten pentutarhalle odottamaan Hiilihampaan pentuja. Uutinen oli ollut toivottu, mutta Leimutassu oli aistinut ilmassa selittämätöntä haikeutta, kun he olivat Liljatuulen kanssa ilmoittaneet tiineydestä laikukkaalle sorurittarelle. Ehkä hän yhä mietti Tyrskytassua ja Lainepentua, jotka hän oli menettänyt varsin pian.
Tänään oli puolikuu, ja se tarkoitti sitä, että heidän olisi jälleen taivallettava klaanin rajojen yli Kuolonklaanin puolelle tapaamaan esi-isiä pyhään Kuuluolaan. Tämä puolikuu olisi kuitenkin hyvin erityinen. Liljatuuli oli nimittäin pari päivää sitten paljastanut Leimutassulle, että hän saisi puolikuuna parantajanimensä. Hän ei millään ollut voinut uskoa korviaan, mutta niin se vain oli: hänestä tulisi parantaja, aivan kuten Liljatuulestakin.
”Kävisitkö vilkaisemassa, miten Korppisiipi jakselee?” Leimutassu kuuli Liljatuulen pyytävän. Naaras puuhasi jotakin yrttivarastossa, ja hänen äänensä hukkui varaston kiviseiniin.
”Menossa”, Leimutassu kuittasi ja otti suunnakseen pentutarhan.
Aurinko paistoi sinitaivaalla kirkkaasti ja ensimmäistä kertaa koko pitkään kestäneen lehtikadon ajan sen säteet tuntuivat lämmittävän. Kun hän lähestyi pentutarhaa, hän kuuli sen ulkopuolelle asti Nokilinnun höpötyksen. Mielessään Leimutassu rukoili Tähtiklaania sukeltaessaan karhunvatukoiden sekaan.
”Mitenkäs täällä sujuu?” hän kysyi astuessaan peremmälle. Korppisiipi makasi sammalilla suuren vatsansa kanssa, ja Nokilintu istui kumartuneena hänen yläpuolelleen. Korppisiiven katseessa näkyi huojennusta, kun hän huomasi Leimutassun.
”Kerrassaan loistavasti”, Nokilintu vastasi naaraan puolesta. ”Pikkuiset kasvavat hurjaa vauhtia ja ovat pian valmiita tähän maailmaan.”
Leimutassu heilautti toista korvaansa. ”Hienoa, mutta haluaisin kuulla tuon emolta itseltään”, hän sanoi ja tassutti lähemmäksi. Hän tunnusteli kevyesti tassullaan Korppisiiven pyöreää vatsaa ja ilahtui tuntiessaan kohtalaisen tarmokkaita potkuja. ”Millainen olo sinulla on? Valvottavatko pennut sinua?”
Korppisiipi nyökkäsi, ja näin läheltä Leimutassu näki kunnolla, miten väsyneeltä naaras näytti. ”Kyllä vain. Aamupahoinvointi on vain voimistunut ja harjoitussupistuksia on alkanut tulemaan tiheämmin”, kuningatar kertoi.
”Ymmärrän.” Leimutassu paineli vatsaa vielä eri kohdista tarkistaakseen pentujen tilanteen, kunnes perääntyi ja nyökkäsi kaksikolle. ”Poikimiseen ei tosiaankaan ole enää kauaa, mutta ei se vielä tänään tapahdu. Hyvä, että Nokilintu täällä pitämässä sinulle seuraa. Emme ole tänään illalla täällä, mutta Nokilintu on vakuuttanut minulle osaavansa antaa sinulle oikeita yrttejä tarpeen mukaan.”
”Tänäänhän on puolikuu. Kuulin, että saat tänään parantajanimesi”, Korppisiipi naukaisi.
”Niin, no, toivottavasti”, Leimutassu naurahti ja valmistautui jo tekemään lähtöä. ”Se nähdään sitten. Eihän sitä koskaan voi tietää, jos Tähtiklaani yhtäkkiä tuleekin toisiin aatoksiin.”
Korppisiipi hymyili. ”Kyllä he sinut kelpuuttavat. Mutta onnea matkaan nyt kuitenkin!”
”Niin, onnea…” Leimutassu jupisi poistuessaan pesästä. ”Sitä tässä juuri tarvitaankin.”
Puolikuu näkyi terävänä sirppinä sysimustaa taivasta vasten. Leimutassu kulki pari askelta Liljatuulen jäljessä ja ihasteli tähtitaivasta. Liikkuminen ei ollut enää niin hankalaa, kun osa lumesta oli jo sulanut pois auringon paistaessa lämpimästi taivaalta.
He olivat hetki sitten ylittäneet Kuolonklaanin rajan, ja Leimutassu pystyi erottamaan kivikukkulan suuren, elottoman hahmon puolikuun loisteessa. Hehkulampi oli osittain sulanut, ja sen vesi läikkyi hopeisena niissä kohdin, missä sitä ei peittänyt kova jääkerros.
Mitä lähemmäksi kivikukkula tuli, sitä hermostuneemmaksi Leimutassu tunsi olonsa. Mitä jos Tähtiklaani ei hyväksyisikään häntä? Mitä jos hän ei ollutkaan vielä valmis? Mitä jos hänen parantajanimensä olisi aivan kamala? Hänen päänsä täyttyi vastaamattomista kysymyksistä, ja siihen alkoi koskea.
Liljatuulen hännänpää hävisi maan sisään viettävään tunneliin. Leimutassu seurasi mestarinsa perässä varmoin askelin, sillä hän oli ehtinyt kulkea tämän reitin jo lukuisia kertoja parantajaoppilaana ollessaan. Hän tunsi jokaisen mutkan ja kiven matkan varrelta, eikä hänestä enää tuntunut siltä, että hän saattaisi eksyä, jos lähtisi vaeltamaan tunneleissa yksin.
Edestäpäin kajasti aavemaista valoa. Leimutassu tiesi, mitä se merkitsi: he olivat saapumassa Kuuluolaan. Kuuluolan lammen vesi lepäsi tyyneenä altaassaan. Sen pinnassa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, aivan kuin se olisi nukkunut. Leimutassu asteli Liljatuulen viereen lammen äärelle. Hän veti käpälät allensa ja kurkotti kaulallaan kohti vettä. Hänen ympärillään alkoi pyöriä.
”Tervetuloa, Leimutassu.”
Leimutassu avasi silmänsä ja näki edessään Kortelammen läpikuultavan hahmon. Parantajan haamu seisoi niityllä. Tällä kertaa hän ei ollut yksin, vaan mukana oli muitakin. Kaikilla oli tähtien täplittämä, enemmän tai vähemmän läpikuultava turkki, ja heidän katseensa olivat kohdistettuina Leimutassuun.
Liljatuuli tassutti esiin hänen takaansa. Naaraan kasvoilta paistoi ylpeys. ”Oletko valmis saamaan nimesi?”
Leimutassu nyökkäsi. ”Olen.”
Tummanharmaa naaras korjasi asentoaan ja karaisi kerran kurkkuaan, ennen kuin alkoi puhua kuuluvalla äänellä: ”Minä, Liljatuuli, Eloklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan.
Leimutassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?”
Kylmät väreet juoksivat Leimutassun selkärankaa pitkin. ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Leimutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leimusilmänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi parantajaksi.”
Aavekissat alkoivat kuorossa mouruta Leimusilmän uutta nimeä.
”Leimusilmä! Leimusilmä! Leimusilmä!”
Leimusilmä tunsi voiman virtaavan sisimpäänsä. Hänestä tuntui mahtavalta! Hän seisoi ja kuunteli parantajien hurraamista, kunnes se vähitellen hiipui ja kissat alkoivat yksitellen kadota paikalta. Lopulta jäljellä oli enää vain pari kissaa, Kortelampi ja joku kolli, jonka myrkynvihreät silmät viipyilivät Liljatuulessa pitkään.
”Onneksi olkoon, Leimusilmä”, Kortelampi onnitteli ja nyökkäsi hänelle kunnioittavasti. Leimusilmä vastasi nyökkäykseen ja kiitti entisaikojen parantajaa.
”Onnittelut minunkin puolestani. Liljatuuli teki hyvää työtä kanssasi”, vaaleanruskea kolli asteli lähemmäksi ja katsahti lämpimästi heitä molempia. Liljatuuli seisoi Leimusilmän vieressä ja katsoi vaaleanruskeaa kissaa hymyillen. Hän selvästikin tunsi kollin.
”Kiitos, Sienikarva. Opin parhaimmalta.”
Sienikarva hymyili edelleen, vielä silloinkin, kun hänen hahmonsa alkoi jo hiipua pois ja niitty ympäriltämme hävisi hiljalleen. Kortelammen hahmo himmeni, mutta hän ei ollut vielä täysin kadonnut.
”Onnea matkaan, Leimusilmä. Tähtiklaani kulkee kanssasi.”
//897 sanaa
