Leimutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vesipisaroita tipahteli karhunvatukkapensaan lehtikaton aukoista sairasaukiolle; kova paukaus halkoi ilmaa. Leimutassu kyyristeli Liljatuulen pesän suulla sillä aikaa kun parantaja suki turkkiaan peremmällä kolossaan. Kirkas välähdys sai nuoren parantajaoppilaan säpsähtämään. Hän laski mielessään hetkiä seuraavaan jyrähdykseen, joka seurasi pian salaman perässä. Ukkonen oli lähellä.
”Se menee pian ohi.” Liljatuulen äänessä oli myötätuntoinen sävy. Naaras asteli Leimutassun viereen ja katsoi hänen ohitseen sairasaukiolle, jossa Ruskatassu ja Halavaviiksi olivat käpertyneet omille makuusijoilleen kuuntelemaan luonnon omaa konserttia.
”Entä jos salama osuu leiriin?” Leimutassu oli aikaisemminkin kokenut ukonilman, ja silloin hän oli nähnyt salaman osuvan hänen lähellään olleeseen puuhun. Isku oli nuollut kuoren irti puun rungosta ja siitä oli jäänyt jäljelle vain savuava karahka.
”Tähtiklaani katsoo meidän peräämme”, Liljatuuli lupasi ja kosketti lohduttavasti nenällään hänen korvaansa. Leimutassu tunsi silti pelon kipunoivan sisällään. ”Mitä jos opiskeltaisiin hieman yrttejä?” parantaja naaras ehdotti huomatessaan Leimutassun kasvoilta paistavan ahdistuksen. Kolli nyökkäsi kiitollisena saadessaan muuta ajateltavaa kuin metsän yllä riehuva ukkonen.
Liljatuuli laski hänen eteensä vihreän, isolehtisen kasvin, josta leyhähti kirpeä haju Leimutassun nenään. Hän tunnisti sen oitis. ”Hierakkaa”, hän naukaisi. Liljatuuli nyökkäsi.
”Entä osaatko kertoa minulle, mihin sitä käytetään?”
”Se pureskellaan tahnaksi ja nuollaan rauhoittamaan esimerkiksi naarmuja tai kipeitä polkuanturoita.” Leimutassu tunsi ylpeyttä nähdessään mestarinsa kasvoilla hyväksynnän ja tyytyväisyyden.
He opettelivat vielä pari uutta yrttiä, jotka Leimutassu tiesi joskus nähneensä, mutta ei osannut nimetä niitä, ennen kuin vesisade lakkasi ulkona ja ukkonen oli lipunut metsän yli jättäen jälkeensä ihanan raikkauden. Leimutassu tassutti aukiolle. Karhunvatukkapensaan oksat raapivat hänen kylkiään, ja hänen turkilleen tipahteli vesipisaroita lehdiltä. Hän kuuli Liljatuulen tulevan perässään.
Aukiolle oli kertynyt vesilammikoita. Pentutarhan suunnalla näkyi liikettä. Pilkepentu ja Tuulipentu kipittivät ulos turkit innosta pörhöllään. Lumihiutale kulki heidän jäljessään unisen näköisenä. Pennut syöksyivät ensimmäiselle tielleen osuvalle lammikolle ja ryhtyivät roiskuttelemaan vettä ympäriinsä ja toistensa päälle. Leimutassun viikset värähtivät hiukan.
Hän käveli parantajan pesän lähelle muodostuneen lammikon ääreen ja kyyristyi juomaan siitä. Vesi maistui makealta, mutta ei läheskään yhtä hyvältä kuin purosta tai joesta saatava vesi.
”Jos haluat, voisimme nyt käydä siellä kävelyllä”, Liljatuuli naukaisi hänen vierestään. Leimutassu käännähti katsomaan mestariinsa innostuen. ”Emme voi viipyä kauaa, mutta sen verran, että ehdit jaloitella vähäsen”, parantaja lisäsi lempeästi hymyillen.
”Se riittää oikein hyvin!” Leimutassun koko olemus muuttui kertaheitolla. Hänen korvansa osoittivat valppaasti eteenpäin ja silmissä kiilsi seikkailun into.
Mestarinsa edellä pompahdellen hän suuntasi piikkihernetunneliin, jonka läpi päästyään hänen sieraimensa täyttivät metsän huumaavat, sateen jäljiltä raikkaat tuoksut. »Tätä minä olenkin kaivannut», hän ajatteli tohkeissaan päästyään pitkästä aikaa leirin ulkopuolelle.
”Tulehan.” Liljatuuli lähti johdattamaan heitä joelle. Leimutassu tiesi leirin sijaitsevan kahden joen välissä, ja tällä kertaa he olivat menossa sille joelle, jonka yli hän oli tullut Eloklaanin reviirille ensimmäisen kerran, kun oli paennut kettua.
He ylittivät joen ja jatkoivat matkaa. Mitä kauemmaksi he pääsivät äsken ylittämästään joesta, sitä voimakkaamaksi edessäpäin virtaavan joen kohina kävi. Leimutassu mietti, miksi klaani oli valinnut asuinpaikakseen alueen, jossa oli näin paljon jokia. Kenties leiri oli paremmassa suojassa ulkopuolisilta ja kissoille jäi paremmin aikaa valmistautua, mikäli joku – esimerkiksi Kuolonklaani – päättäisi hyökätä.
Leimutassu seisahtui mestarinsa vierelle, kun he tulivat kaatuneen puunrungon kohdalle. Puu ylsi joen toiselle puolelle, ja eloklaanilaiset epäilemättä käyttivät sitä ylityspaikkanaan tällä joella. ”Tulehan”, Liljatuuli naukui ja loikkasi ketterästi puun päälle. Leimutassu tunsi sydämen tempoilevan rinnassaan. Hän oli kaivannut vaarantunnetta, mutta samaan aikaan hän oli oppinut ennakoimaan riskialttiit tilanteet. Puu oli varmasti sateen jäljiltä liukas, ja jos heidän otteensa ei olisi tarpeeksi pitävät, he luisuisivat alas kylmään veteen. Siitä huolimatta Leimutassu ei voinut vastustaa kiusausta tuntea taas adrenaliinin virtaavan suonissaan, joten hän kipusi mestarinsa perässä kaatuneelle puulle.
”Pidä kynsilläsi tiukasti kiinni ja ota pieniä askelia. Äläkä katso alaspäin, saatat alkaa voida pahoin”, Liljatuuli teroitti vielä ennen kuin lähti itse hivuttautumaan eteenpäin rungolla. Leimutassu seurasi hänen etenemistään sydän kurkussa. Selviäisikö parantaja toiselle puolelle asti?
Leimutassu pyyhki epäilyksen pois mielestään ja ryhtyi itsekin liikkumaan kohti vastarantaa. »Tietysti hän selviää, älä ole hölmö.» Hän tunsi kynsiensä uppoavan kaarnaan, joka oli paikoin rapissut pois kuolleen puun pinnalta. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, kunnes hän lopulta huomasi puun latvusto-oksien tulevan vastaan. Hän juoksi loppumatkan aina puun latvaan asti, kunnes tunsi turvallisen maan varpaidensa alla. Liljatuuli odotti häntä vähän matkan päässä ruohikolla.
Kun Leimutassu ja Liljatuuli jatkoivat matkaa, hänen huomionsa kiinnitti vieras kissan haju. Hän tutki sitä tarkemmin, ja huomasi yllätyksekseen, että kissoja oli useampi. Hän tunsi karvojensa nousevan pystyyn. ”Täällä on vieraita kissoja”, hän sihahti Liljatuulelle, jonka korvat olivat kääntyneet heidän vasemmalla puolellaan jatkuvaan metsään.
”Kuolonklaanin partio.” Liljatuuli puhui rauhallisesti, mutta Leimutassu ei voinut olla panematta merkille hänen äänensä kireyttä. ”Eivät vaivaa meitä, jos me emme vaivaa heitä.”
Leimutassu vilkuili jatkuvasti metsään, josta haju kulkeutui hänen nenäänsä. Se oli sekoitus männynpihkaa ja märkää sammalta, eikä hän voinut sanoa sen tuoksuvan hyvälle. Hän yritti kuvitella, miltä Kuolonklaanin kissat mahtoivat näyttää. »He ovat varmasti valtavia. Ja äärimmäisen hyviä taistelijoita! He syövät pentuja aamupalakseen ja Eloklaanin kissoja välipalana, mikäli sattuvat saamaan sellaisen kiinni.»
Metsästä kuuluva ääni sai Leimutassun säpsähtämään. Liljatuuli hänen vierellään pysyi rauhallisena, mutta Leimutassu huomasi naaraan lihaksien jännittyvän tummanharmaan turkin alla. Pian pensaiden takaa asteli näkyviin noin viiden kissan partio, joka yllättyi heidän näkemisestään aivan yhtä paljon kuin he partiosta. Leimutassu painautui kiinni mestarinsa turkkiin ja kurkki hänen vierestään kissoihin päin.
”Eloklaanin kissoja.” Joukon nenässä oleva suuri tummanharmaa tabbykolli mulkoili heitä vihamielisesti. Muutkaan partion jäsenet eivät vaikuttaneet sen erityisemmin ilahtuneilta heidät nähdessään. ”Olette vähän turhankin lähellä meidän rajaamme.”
”Emme ole lähelläkään ylittää rajaanne”, Liljatuuli maukaisi tyynesti. Hän kuitenkin silmäili vaimeasti murisevaa kuolonklaanilaiskollia terävästi. Leimutassu seurasi tilanteen kulkua silmät selällään. Kehkeytyisikö tästä tappelu? Joutuisivatko he kohtaamaan kahdestaan joukon tappajiksi syntyneitä kuolonklaanilaisia?
”Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Eloklaani tekisi niin”, tuhahti vuorostaan musta kolli, jolla oli turkissaan valkoista kuviota ja harmaat silmät. Hän ei näyttänyt olevan aivan yhtä innokas kuin klaanitoverinsa, mutta kollin olemuksesta paistoi vastenmielisyys Eloklaania ja sen kissoja kohtaan.
Liljatuuli sivuutti kollin kommentin ja piti katseensa tiukasti partion johtajassa. ”Meillä ei ole tarvetta tulla teidän puolellenne, joten pysykää tekin omallanne”, hän murahti ja viuhtaisi hännällään. Sitten hän käännähti ympäri ja viittasi Leimutassua seuraamaan perässä.
Ennen kuin he katosivat aluskasvillisuuden sekaan, Leimutassu vilkaisi vielä lapansa yli kuolonklaanilaisiin päin, jotka olivat jääneet rajalle vahvistamaan omat hajumerkkinsä ikään kuin osoittaakseen heille, että vain se piti heidät erossa eloklaanilaisten turkeista. »Kauanko rauhaa voi kestää? Klaanien välit eivät nytkään ole parhaimmat, joten jossain vaiheessa jonkun on tehtävä siirtonsa. Toivon vain, ettei Kuolonklaani tee sitä ensin.»
//1024 sanaa
