Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Vilkaisin taakseni katsoakseni oliko Hiilihammas lähelläkään minua. Kääntäessäni päätäni ehdin juuri ja juuri nähdä, kun Hiilihampaan vauhti oli hidastunut etanaimaiseksi ja kollin ruho lysähti kohmeisen ruohon sekaan. Jarrutin ja käännyin. Oliko Hiilihampaan kunto näin huono? Vai oliko kolli sairas? Pelko myllersi vatsassani. Leiriin oli pitkä matka ja jos minun pitäisi kantaa Hiilihammas, niin meillä kestäisi ikuisuus päästä leiriin. Joten olisi nopeampaa hakea Leimusilmä ja Vienotassu tänne, mutta en voisi jättää Hiilihammasta yksin. Mitä jos joku peto saapuisi paikalle ja tappaisi Hiilihampaan? Kävin päässäni muutaman sekunnin aikana läpi kaikki mahdolliset, mahdottomat ja siltäkin väliltä olevat skenaariot.
“Hiilihammas, koeta kestää!” naukaisin, vaikka olinkin enää vain muutaman ketunmitan päässä toveristani. Kun pääsin kosketusetäisyydelle, haistelin Hiilihampaan naamaa ja etsin klaanitoveristani elonmerkkejä. Yhtäkkiä kolli ponkaisi pystyyn ja iski minut maahan. Ulvaisin yllätyksen voimasta ja kietaisin käpäläni Hiilihampaan ympärille. Pian me painimme tähtien valaisemalla niityllä, kuin pahaisetkin pennut.
“Olet ovela!” virnistin Hiilihampaalle hyväntuulisesti viikset värähdellen. Kolli oli saanut minut nalkkiin, ei puheet Hiilihampaan erinomaisista taistelutaidoista olleet valetta. En kuitenkaan ollut lainkaan pahoillaan, itsehän minä olin haastanut toverini leikkimieliseen hippaan. Hiilihammas hymyili minulle lämpimästi ja lopulta auttoi minut ylös. Ravistelin turkistani kaikki siihen tarttuneet roskat ja olin jo ehdottamassa leiriin paluuta, kun rasahdus keskeytti ajatukseni. Pörhistelin hieman turkkiani säikähtäneenä ja katselin ympärilleni vaaran varalta. Alkuun en nähnyt mitään, mutta pälyilyn päätteeksi minä huomasin jotain rajan tuntumassa. Töytäisin vaivihkaa Hiilihammasta kylkeen.
“Vasemmalla, rajan lähellä”, naukaisin hiljaa. Siristelin silmiäni, siellä oli ihan selkeästi kissa ja nyt Hiilihammaskin oli huomannut sen. Vilkaisimme toisiamme, oliko muukalainen tekemässä rajarikkeen? Tuijotin naarasta mietteliäästi, mutta erakko tuntui etsivän jotain katseellaan ja lopulta kääntyi kannoillaan.
“Omituista”, Hiilihammas naurahti ja nyökäytin päätäni.
“Se kissa tuntui etsivän jotain, mutta mitä? Pitäisiköhän meidän ilmoittaa Mesitähdelle? Tai tsh, ehkä on turha vaivata hänen päätään. Saattoihan hän vain olla eksynyt”, heitin ajatuksiani ilmoille. Mesitähdellä oli varmasti omiakin murheita ja koska olimme eloklaanilaisia, eivät erakot ja muut kulkijat olleet meille niin iso juttu.
“Voinhan minä vaikka mainita Korppisiivelle?” Hiilihammas lopulta ehdotti ja nyökkäsin. Olin samaa mieltä, että jonkun kolmannenkin kissan oli hyvä tietää tästä. Lähdimme tallustelemaan leiriin päin. Yö oli parhaimmillaan ja ilma tuntui viilentyneen entisestään siitä mitä se oli kävelyn alussa ollut. Pörhistelin turkkiani ja hivuttauduin hieman lähemmäksi Hiilihammasta.
Pian nenääni leijaili tuttu tuoksu. Lähenevät askeleet kertoivat, että metsässä oli joku toinenkin, mutta tuoksun perusteella se oli eloklaanilainen. Kuin tyhjästä, tyttäreni, Kujekulta tupsahti eteeni ja hänen ilmeensä näytti siltä, että naaras olisi nähnyt aaveen. Kurtistin mietteliäänä kulmiani.
“Ai, heeeeeeeei. Minä en ajatellut, että täällä olisi muita”, Kujekulta naurahti hermostuneesti ja hymyili vaivaantuneena. En edes ehtinyt vastata mitään, kun tyttäreni avasi taas suunsa:
“Minun pitää mennä! Ööööm, minä ja Järviloiste leikimme piilosta”, naaras huikkasi olkansa yli ja kiristi tahtiaan. Olin entistäkin hämmentyneempi ja minun teki mieli kääntyä kysyäkseni Kujekullalta mitä ihmettä hän touhusi. Mutta naaras oli aina ollut lievästi sanottuna outo. Nuorempana Kujekulta oli elänyt jatkuvasti omissa maailmoissaan. Kohautin Hiilihampaalle olkiani.
“Sepäs oli… hämmentävää?” mutisin toverilleni ja jatkoimme keskustelua tavanomaisista asioista.
Kun pääsimme leiriin, vastassa oli kissa ketä en odottanut näkeväni; Järviloiste. Kollilla oli suussaan mehevä orava ja kasvoillaan ystävällinen hymy. Minut nähdessäni Järviloiste laski oravan käpäliinsä ja kumarsi meille pienesti.
“Iltaa tai pikemminkin, hyvää yötä Hiilihammas ja Lieskakajo. Olettekohan te nähneet Kujekultaa? Hän ei ollut pesässä ja ajattelin, jos hän olisi halunnut aterioida kanssani”, Järviloiste naukaisi silmät ilosta tuikkien. Minä ja Hiilihammas vilkaisimme toisiamme. Olin varma, että kollisoturi ajatteli samaa mitä minäkin. Olisihan minun pitänyt arvata, että Kujekulta oli valehdellut. Ja nyt olin vaikean päätöksen edessä, mitä minä sanoisin Järviloisteelle? Minä en halunnut valehdella klaanitoverilleni, mutta halusin myös olla tyttäreni puolella. Uskoin, että naaraalla oli ollut hyvä syy valehdella, mutta… Kiemurtelin Järviloisteen edessä, minusta tuntui siltä, että turkissani oli sadoittain muurahaisia kutittelemassa.
“Me itse asiassa näimme hänet kävelyllä. Hän varmaan vain tarvitsee omaa aikaa, tiedäthän sinä hänet?” vastasin lopulta. Päätin jättää kertomatta sen, että Kujekulta oli valehdellut päin naamaa olevansa Järviloisteen kanssa. Kollin suupielet kääntyivät alaspäin, Järviloiste oli selkeästi pettynyt kuulemaansa tietoon.
“Ai, no. Kaipa minä sitten menen vain nukkumaan. Joku muu saa tästä hyvän aterian. Vai olisiko teillä nälkä?” Järviloiste naukaisi ja katsoi vuorotellen kumpaakin meistä.
“Kiitos tarjouksesta, mutta me söimme juuri. Ja Kujekulta varmasti tulee pian leiriin”, Hiilihammas vastasi lämpimästi ja Järviloiste nyökkäsi. Kolli keräsi tuomisensa ja tassutteli tuoresaaliskasalle.
“Hiilihammas, ajatteletko sinä samaa kuin minäkin..? Se erakko, Kujekullan viime aikainen käytös.. Tässä on ihan liikaa yhtäläisyyksiä!” tuhisin Hiilihampaalle ja naputin etukäpälälläni pientä kiveä. Tässä oli ihan liikaa hämäryyksiä. Olin aivan varma, että Kujekulta puuhasi jotain Eloklaanin selän takana.
“Muistatko mitä minä sanoin? Et voi määrätä tyttäresi tapaa elää. Sinun on annettava hänen tehdä omat virheensä”, Hiilihammas muistutti ja kosketti minua lohduttavasti hännällään. Kollin sanat olivat totta ja se olikin se kamalin osuus. Mitä jos Kujekulta tekisi hirvittävän virheen?
“Sitä paitsi, et sinä voi olla varma, että hän meni tapaamaan juuri sitä erakkoa”, vanhempi soturi jatkoi ja nyökkäsin uudelleen. Kolli oli suorastaan ärsyttävän viisas mikä ei tässä tilanteessa ollut lainkaan huono juttu.
”Kiitos jälleen, Hiilihammas. Ehkä tälle kaikelle sitten on jokin järkevä selitys. Pitäisikö meidän sitten mennä nukkumaan?” huokaisin ja pudistelin päätäni. Olin välillä aivan mahdoton.. Kävisin tämän asian paremmalla ajalla tyttäreni kanssa läpi, sillähän se selviäisi.
//Hiltsu? :()
SuperKP-boosti käytössä
