Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Istuin leirivahdissa ajatuksissani. Pääkopassani risteili kymmeniä, satoja ajatuksia enkä saanut yhdistettyä niiden lankoja mitenkään. Välillä olin onneni kukkuroilla pennuista ja Nokkospilvellä, välillä taas löysin itseni katselemasta Leimusilmää. Salaa tietenkin, en halunnut kollin tai kenenkään muun huomaavan mitään. Etenkään Kujekullan. Olin saanut vihdoin rauhoitettua tyttäreni ja elättelin toivoa, että voisimme saada sovittua. Vilkaisin taivaalle, joka oli kauniiden ja kirkkaiden tähtien peitossa. Ajatukseni harhailivat kuolleisiin läheisiini. Vanhempani, Lampipentu, Tulipentu, Lehmusjalka, Utusiipi, Kirsikkakuono, Kultasiipi, Unikkohämy… Ja vaikka Haavemuisto olikin fyysisesti läsnä, kolli tuntui nimensä mukaisesti olevansa vain muisto itsestään. Jouduin puremaan huultani, jotta en alkaisi itkemään. Kaipasin parasta ystävääni niin paljon.. Kaikilla näillä ja monilla muillakin kissoilla oli ollut iso, merkittävä rooli elämässäni. Sydäntäni kouraisi. Tunsin olevani niin hukassa ilman Utusiipeä ja Kirsikkakuonoa. Tiesin, että he olisivat osanneet neuvoa minua näissä suhdekiemuroissa. Pörhistin turkkiani kylmän viiman pureutuessa turkkiini. Yläilmoissa kylmä tuuli tuntui entistä viileämmältä, mutta minkäs minä tein, kun Korppisiipi oli määrännyt minut yövahdiksi. Eloklaanin palveleminen olikin ainoa asia mikä tuntui helpolta. Kohensin hieman ryhtiäni ja yritin kuikuilla mahdollisimman kauaksi, jotta mikään uhka ei voisi mennä minulta ohitse. Olin tehnyt koko elämäni ajan paljon töitä Eloklaanin eteen, paiskinut rutkasti enemmän mitä edes tarvitsisi. Ja vaikka toivoin molempien päälliköiden elävän pitkän elämän, se ei ollut mikään salaisuus että tavoittelin jokaisella viiksikarvallakin varapäällikkyyttä. Mesitähden ja Korppisiiven oli ollut pakko huomata minun ahkeruuteni ja uskollisuuteni. Hymähdin itsekseni ja rukoilin, että Tähtiklaani antaisi minulle vielä mahdollisuuden näyttää, että olisin paras mahdollinen vaihtoehto seuraavaksi päälliköksi. Epävarmuuteni tuntui kuitenkin hiipivän hieman pintaan. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi minua siitä, että olin pettänyt Nokkospilveä? Yritin kuitenkin sysätä ahdistukseni mieleni perukoille. Tähtiklaani varmasti ymmärtäisi. Sisimmässäni minua kuitenkin pelotti. Minua pelotti, että kukaan ei ollut huomannut sitä kuinka paljon olin elämästäni käyttänyt Eloklaanin palvelemiseen. Niiskaisin hiljaa ja yritin hiljentää ajatukseni, mutta kun kelat olivat lähteneet pyörimään en enää saanut pysäytettyä niitä. Uskottelin kuitenkin itselleni, että Mesitähden oli ollut pakko huomata urakointini. Olinhan minä seissyt hänen rinnallaan vaikeissakin paikoissa.
“Tule Lieskakajo, Hellepentu saattaa odotellessaan saada mieleensä vaikka mitä ideoita”, Kujekulta naukaisi ja hoputti minua katseellaan. Tyttäreni oli repinyt minut heti auringonnousun jälkeen ylös. Hän oli käynyt pentutarhassa ja kuulemma poikani, Hellepentu oli ollut hereillä ja häiriköinyt koko pentutarhan väkeä. Siispä Kujekulta oli kiskonut minut hereillä, jotta voisimme mennä hakemaan pentutarhan väelle leikkikaluja. Idea oli kuulostanut minustakin hyvältä, vaikka olinkin edelleen puoliksi untenmailla.
“Tullaan tullaan, vanhalla isäukollasi nyt vain kestää hetki käynnistyä”, vitsailin huvittuneena ja yritin saada tyttäreni kiinni. Onneksi olimme molemmat hitaita. Pentujen synnyttyä olimme lähentyneet edes hieman. Hän ei vieläkään kutsunut minua isäkseen, mutta oli muutamia kertoja hakeutunut seuraani. En kuitenkaan tiennyt paljoakaan mitä naaraan elämässä tapahtui. Sen tiesin, että Järviloiste ainakin yritti liehitellä tyttöäni. Mutta mistään muusta minulla ei ollut hajuakaan.
“No, olisit pyytänyt sen kollin mukaasi, Järviloisteko sen nimi oli?” utelin hieman ja vastaukseksi sain voimakkaan pukkaisun. Kujekullan naamaa kuitenkin koristi huumorintajuinen virne, naaras ei ollut pahastunut. Hienoinen puna oli kuitenkin hiipinyt Kujekullan kasvoille, selvästi olin osunut oikeaan.
“No, pyh. Hänellä nyt oli muitakin kiireitä, partiointia ja sen sellaista. Tylsiä juttuja”, Kujekulta vastasi selvästi aihetta vältellen. Hymähdin, mutta pysyin hiljaa. Välimme eivät olleet vielä niin hyvät, että olisin voinut udella lisää. Tiesiköhän Nokkospilvi jotain? Päätin, että kysyisin rakkaaltani myöhemmin lisää. Oletin, että Kujekulta oli läheisempi emon kanssa.
“Hellepennussa riittää kyllä vahdittavaa. Hän on yrittänyt aika monta kertaa karata aukiolle. Mitenköhän emo jaksaa?” Kujekulta jatkoi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi minua merkitsevästi. Vastasin toisen katseeseen kulmien kohotuksella. En pystynyt lukemaan naaraan ajatuksia, mutta olin aika varma, että tiesin mitä naaras mietti. Kujekulta epäili, että en tekisi osaani isänä.
“Tiedät kyllä varmasti, että vahdin pentuja ja annan hänen levätä”, vastasin hieman ärtyneenä ja harpoin Kujekullan ohitse. Luulin, että olimme jo siinä vaiheessa sopua, että Kujekullan ei tarvitsisi epäillä minua.
“Anteeksi, en minä sillä. Mutta tiedät varmasti itsekin, että sinä et ole aina ollut paras isä. Sinä ja Leimusilmä.. Sinä melkein rikoit perheemme. Minä.. minä olen pelännyt, okei? Olen pelännyt, että jään yksin. Ja että emo, mitä jos hän olisi vaikka tempauksesi takia lähtenyt klaanista? Ja Lehmusjalkakin.. Olen ollut vain huolissani, mutta en ole tiennyt miten sanoittaisin sen”, Kujekulta naukaisi yllättäen ja otti minut taas kiinni. Vihreät silmäni hakivat katsekontaktia naaraan omista, mutta Kujekulta tuijotti tassujaan. Tämä oli uutta. Naaras ei ollut varmaan koskaan avautunut epämukavista tunteistaan näin. Kosketin tytärtäni varovaisesti ja hapuilin sanojeni kanssa. Mutta naaras ottikin yllättäen katsekontaktia ja hymyili.
“Mutta nyt minä tiedän, että sinä et jätä meitä, ethän? Kavereita, isä?” Kujekulta naukaisi ja tarjosi käpäläänsä sovun merkiksi.
“En, en tekisi sitä teille. Kavereita, aina.”
Loppumatka oli sujunut entistä iloisemmissa tunnelmissa. Olimme jopa innostuneet hieman leikkimään keskenään. Hauskanpito oli tuntunut piristävän kepeältä. Siinä hetkessä ei ollut ollut läsnä mitään raskasta tai surullista. Vain kaksi kissaa ketkä olivat saaneet sovittua välinsä. He olivat löytäneet pentutarhalle paljon tuomisia, joten minun ehdotuksestani me olimme kääntyneet paluumatkalle
“Tuota, Liesk-isä, miten sinä tiesit, että emoon on se oikea? Tai mistä emo tiesi, että sinä olet se oikea? Kun rakastuit emoon, millaiselta se tuntui?” Kujekulta kysyi minulta yllättäen. Kallistin päätäni hämmentyneenä, mistä moinen pohdinta johtui? Naaras oli ollut kyllä aina todella kova pohtimaan syvällisiäkin asioita. Hymähdin kun muistin naaraan kysyneen pentuna, että miksi kissojen piti hengittää. Kujekulta oli ollut aina todella omalaatuinen.
“Minä.. No, sen vain tiesi. Minulla oli hänen seurassaan aina hyvä olla, Nokkospilven vitsit saivat minut nauramaan ja halusin jakaa arkeni hänen kanssaan. Ja minusta rakkaus tuntuu turvalliselta ja tasaiselta. Se tarjoaa vakautta arkeen”, selitin lyhyen pohdintani jälkeen ja hymyilin lämpimästi. En ollut varma tyydyttikö selitykseni Kujekullan tarpeen tietää kaikesta kaiken, mutta lopulta hän nyökkäsi mietteliäänä.
“No, minusta kyllä tuntuu turvalliselta, kun olen Järviloisteen seurassa. Ja hän on mainio turkkini sukija ja no, hän on myös uskollinen Eloklaanille! Hän tekee paljon töitä meidän kaikkien hyvinvoinnin eteen”, Kujekulta selitti mietteliäänä, mutta näin, että Kujekulta ei kertonut kaikkea.
“Mutta.. Sinä olet varmastikin oikea vastaamaan tähän. Mitä jos toisen kissan seurassa tuntuu erilaiselta? En koe häntä samalla tapaa turvalliseksi, mutta hän on niin jännittävä ja saa perhoset lepattelemaan vatsassani! Hän on vain niin mielenkiintoinen, ihan erilainen kun Järviloiste. Mutta minä en tiedä onko hän sitä hyvällä vai huonolla tapaa”, Kujekulta lopulta naukaisi innostuneena. Hymyilin naaraalle. Osittain tiesin miltä hänestä tuntui, mutta Leimusilmä tarjosi minulle myös turvallisuutta. Mutta se jännitys, se oli minustakin kiehtovaa.
“Kyllä minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta joskus jännitys ei ole hyvästä. Se jännitys voi myös varoittaa sinua siitä, että sinä olet tekemässä virhettä. Sinä tietenkin teet omat päätöksesi, mutta älä jää siihen tunteeseen koukkuun. Ja mitä ikinä sinä teetkin, niin lupaa minulle, että olet uskollinen sille kissalle kenet valitsetkaan”, vastasin tyttärelleni tyynesti, mutta painotin viimeisiä sanojani. Minä en ollut todellakaan paras kissa neuvomaan näissä asioissa. Toivoin vain, että Kujekulta ei toistaisi minun tekemiäni virheitä.
Keskusteluni Kujekullan kanssa oli päättynyt aikalailla siihen, sillä olimme päässeet leiriin eikä naaras ollut enää halukas puhumaan aiheesta. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut pentutarhaan meno, mutta Korppisiipi oli laittanut minut saalistuspartion johtoon. Siispä olin hyvästellyt Kujekullan ja lähtenyt itse johtamaan partiota.
Partioinnin jälkeen olin suunnannut heti pentutarhaan, sillä minulla oli jo hirveä ikävä pikkuisiani ja tietenkin Nokkospilveä. Laskin rastaan Nokkospilvelle, joka sihahti sen merkiksi, että minun pitäisi olla hiljaa.
“Saimme pennut juuri nukkumaan. Lieskakajo-kiltti, tule myöhemmin uudelleen. Minäkin olen jo ihan poikki”, Nokkospilvi kuiskasi, mutta otti rastaan kiitollisena vastaan. Nyökkäsin ja sukaisin kumppanini otsaa. Käännyin kannoiltani ja hipsin varovaisesti pentutarhasta ulos. Heti aukiolla huomasin Hiilihampaan ja katseemme kohtasivat. Kolli viittelöi minua hänen suuntaan. Loikin kollin luokseja hymyillen tartuin hänen tarjoamaan myyrään.
“Kiitos Hiilihammas, minulla onkin Leijonaklaanin soturin nälkä”, naukaisin hymyillen ja haukkasin myyrästä ison palasen.
“Kimalaistoivehan on tyttäresi? On varmasti hienoa, kun pentutarhassa kasvaa aikamoinen kasa sinun pennunpentujasi. Oletko käynyt jo katsomassa heitä?” kysyin hyväntuulisena ja tarjosin taas myyrää Hiilihampaalle. Laskin kollin ainakin tuttavakseni, kenties jopa kaverikseni. Olimme tunteneet jo pitkään. Muistin edelleen sen, kun olin lähes ensimmäistä päivää oppilaana ja olin selittänyt Hiilihampaalle suunnitelmaani kalakissoista. Viikseni väpättivät huvittuneisuuden merkiksi.
“Mikä naurattaa?” Hiilihammas kysyi ennen kysymykseeni vastaamista ja repäisi myös mehukkaan palan riistaa.
“Muistatko kun olin oppilas, sinä nuori soturi ja puhuimme kalakissoista? Oli meilläkin suuret suunnitelmat”, naurahdin toiselle iloisesti ja sain Hiilihampaankin hykertelemään.
“Ei ole vielä tulva vallannut Eloklaanin metsiä, mutta en minä siltikään ole unohtanut meidän suunnitelmaamme”, Hiilihammas vastasi hymyillen ja esitti sen jälkeen kysymyksen pentuarjesta. En ollut edes paljoa miettinyt sitä. Tuntuihan se hyvältä, ainakin pennut. Ja olihan pentuarki lähentänyt minua ja Nokkospilveä.
“Se tuntuu hienolta, molemmat pennuista ovat voimakkaita ja terveitä. Heistä kasvaa varmasti mainioita sotureita. Ja no, sitä ei ole nyt hetkeen tiedossa. Mutta me viihdymmekin parhaiten yhdessä perheenä”, vastasin kollille hieman välttelevästi. Pentuarki oli harhauttanut meidän molempien ajatuksia Leimusilmästä ja hyvä niin.
Miten sinä ja Korppisiipi, haaveiletteko te vielä yhdestä pentueesta? Onhan siinä työtä, mutta he ovat niin mahdottoman suloisia vesseleitä”, hymyilin ja mietin sitä kuinka Hellepentu oli edellisenä päivänä roikkunut poskessani tervälillä kynsillään.
SuperKP-boosti käytössä
