Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo katsoi Mesitähteä suoraan silmiin murheellisena. Suru tuntui lamaannuttavan Lieskakajon, hän ei tiennyt, että syntymättömiin pentuihin oli voinut kiintyä tällä tavalla. Kolli nyyhkytti suureen ääneen ja hänen teki mieli haudata päänsä Mesitähden pehmoisen näköiseen turkkiin, mutta se olisi ollut epäammattimaista. Valkoruskea kolli naukui olevansa pahoillaan ja kosketti Tulipentua kuonollaan lempeästi. Lieskakajon katse oli kiitollinen ja kolli nyökkäsi päällikölleen. Hän arvosti toisen tukea kovasti. Mesitähti naukui sitten uskovansa Tähtiklaanilla olleen joku syy Tulipennun poismenoon. Oranssiturkkisesta kissasta se kuulosti ja tuntui lohdulliselta, ehkä Tähtiklaanilla todella oli joku syy siihen miksi he olivat ottaneet Tulipennun riveihinsä.
”Kiitos”, Lieskakajo sai lopulta sanotuksi itkuisena. Menetys tuntui raastavalta.
”Arvostaisin sitä, todella. Kiitos Mesitähti, olet hyvä kissa. Ehkä Matarapentu oli Tulipentua vastassa, ehkä heistä tulee hyvät ystävykset ja he saavat leikkiä päivät pitkät Tähtiklaanissa”, Lieskakajo sopersi hiljaisella äänellä ja laski päätään. Hän ei halunnut olla yksin juuri nyt, miltäköhän Nokkospilveltä tuntui? Kolli tunsi pistoksen sydämessään, kun ei ollut valkoruskean naaraan vierellä juuri nyt. Lieskakajo tarttui Tulipentua hellästi niskanahasta ja lähti Mesitähden johdatuksella kohti kollin kertomaa paikkaa. Lehtisateen myötä koivuissa ei ollut enää vihreitä silmuja, mutta viherlehtenä siellä oli taatusti kauneinta ikinä. Lieskakajo päätti, että vaalisi Tulipennun muistoa aina ja ikuisesti; veisi pennun haudalle kukkia ja muita kauniita asioita. Lieskakajo ja Mesitähti taivalsivat hiljaisuuden vallitessa kohti kollipäällikön kertomaa koivua. Lieskakajo vilkaisi välillä Mesitähden suuntaan, mutta ei sanonut mitään.
”Täällä ollaan, viherlehden aikaan tämä paikka on suorastaan loistossa”, Mesitähti naukaisi Lieskakajolle ja katsoi kollikissaa myötätuntoisesti. Maa ei ollut vielä kohmeessa, joten hautaaminen ei tulisi olemaan kovinkaan vaikeaa; ainakaan fyysisesti. Henkisesti sitäkin vaikeampi prosessi. Lieskakajo laski pienen Tulipennun muutaman lehden päälle, jotta Tulipentu ei olisi kosketuksissa märän maan kanssa.
”En olisi uskonut, että joudun hautaamaan vastasyntyneen pentuni”, Lieskakajo maukaisi hiljaisella, säröilevällä äänellä ja katsoi murheellisena klaanipäällikköä. Lieskakajon suurilla käpälillä kaivaminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Kolli alkoi kaivamaan kuoppaa vapisevin tassuin, mutta muutaman vedon jälkeen hän lysähti maahan itkemään.
//Mesi?
