Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
“Minäkin olen kaivannut sinua”, Lieskavarjo virnisti huomatessaan kuinka innoissaan laikukas kolli oli. Ja totta puhuen, Lieskakajo oli yhtä innoissaan ja antoi sen myös näkyä. Hänen korvat osoittivat Haavemuistoon kuuntelevina ja raidallisen kollin kasvoilla oli leveä, onnellinen ja helpottunut hymy. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun he olivat olleet näin.
“Minulla on ollut ikävä sinua”, kolli naukaisi hiljaisella äänellä, mutta varoi kuiskimasta, jotta ei herättäisi kuolonklaanilaisten huomiota. Hän pukkasi leikkisästi ystäväänsä lapaan ja johdatti kollin sitten kauemmaksi uloskäynniltä. Viimeisin asia mitä hän halusi, oli suututtaa joku kuolonklaanilaissoturi tai -oppilas ja herättää huomiota. Ties mitä he vielä tekisivät Haavemuistolle, joka oli kuitenkin kuulunut yhteisöön ja ollut Kuolonklaanin puolella. Mitä jos he teloittaisivat kollin kostona toisen puolen vaihdoksesta? Haavemuisto alkoi kertomaan Lieskakajolle viime aikojen kuulumisiaan ja sai vanhemman soturin tuntemaan surua. Lieskakajo katsoi Haavemuistoa myötätuntoisesti. Kolli oli kokenut ja menettänyt paljon, joten Lieskakajon kaikki sympatiat olivat hänen entisen oppilaansa puolella. Hän halusi Haavemuistolle paljon hyvää, vaikka heidän menneisyydessään olikin tapahtunut asioita, mitä Lieskakajon pitäisi vielä sulatella. Kun soturi mainitsi Lyran ja Cosmoksen, oli Lieskakajo aluksi hieman hämillään. Sitten hän muisti Haavemuiston kertoneen hänen pennuistaan. Lyra ja Cosmos olivat jääneet Yhteisöön. Voih, Lieskakajo oli varma, että heistä olisi tullut mahtavat soturit. Hän olisi voinut toimia jommankumman mestarinakin!
“Olen pahoillani, Haavemuisto. Ehkä te näette vielä, Lyra ja Cosmos varmasti haluaisivat sitä. Heistä olisi tullut niin hienot soturit, olen siitä varma. Tähtiklaani valvoo nyt heidän polkuaan”, Lieskakajo naukaisi lempeällä äänellä ja silitti kollia hennosti hännällään. Oli yksi asia, mikä oli oranssiturkkiselle kissalle kuitenkin pimennossa. Kuka oli näiden pentujen emo? Haavemuisto ei ollut kertonut sitä ja se sai Lieskakajon vain entistä enemmän uteliaammaksi. Hän paloi halusta tietää tiesikö hän sen kissan!
“Mutta Lieskakajo, mitä sinulle kuuluu?” Haavemuisto keskeytti kollin, joka oli juuri avaamassa suutaan. Kollikissan viikset värähtivät, oliko Haavemuisto lukenut hänen ajatuksensa ja halusi vain vältellä emo-kysymystä?
“Ei hyvää, todellakaan! Kujekulta on suorastaan tullut hulluksi enkä tiedä mitä minä teen hänen kanssaan. Eikä se ole edes murheistani suurin. Minulla ja Nokkospilvelläkään ei mene kovin hyvin, huoh. Lehmusjalkakin on kuollut ja tuota…” Lieskakajo naukaisi epäröivällä äänellä. Hän halusi luottaa Haavemuistoon ja kertoa toiselle Leimusilmästä. Mutta mitä jos kolli tuomitsisi hänet aivan täysin? Entinen Haavemuisto ei kyllä ainakaan olisi tehnyt sitä.. Lieskakajo vilkaisi kollia varovaisesti ja huomasi Haavemuiston kasvoilla olevan kysyvä ilme. Kollia kadutti hieman, että hän oli edes ottanut koko asian puheeksi. Mutta Haavemuisto ja hän, he olivat olleet parhaita ystäviä ja Lieskakajo toivoi heidän olevan edelleen
“Leimusilmä. Hän.. hän ei ole vain minun ystäväni. Taidan.. minä taidan olla rakastunut häneen ja pelkään kuollakseni hänen puolestani”, kollikissa nielaisi ja painoi päänsä vasten kollin turkkia. Lieskakajo tunsi kyyneleiden kihoavan hänen vihertäviin silmiinsä. Hän todellakin kaipasi Leimusilmää, kollin olisi pakko selvitä elossa. Pakko, ei ollut vaihtoehtoja. Lieskakajo nosti päänsä toisen turkista ja katsoi Haavemuistoa suoraan silmiin.
“Haavemuisto, kai me olemme taas parhaita ystäviä? Kai me olemme parhaita ystäviä ikuisesti?” Lieskakajo kysyi toiselta haikealla äänellä. Hän halusi saada kaikki ne Haavemuiston kanssa menetetyt kuut takaisin.
//Kharrron??
