Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lämmin hymy piirtyi kasvoilleni, kun Hiilihammas lupasi mainita nimeni, jos Korppisiipi kysyisi kumppaninsa mielipidettä asiaan. Tuntui hyvältä, kun joku seisoi tukenani.
“Tietenkin, pitäähän varapäällikön olla sellainen kenet Korppisiipi haluaa”, naukaisin nopeasti. En halunnut kivuta arvoasemaan suhteilla. Se ei tuntunut oikealta. Hiilihampaan vastaus ei yllättänyt. Olin arvellutkin, että toverini ei varapäällikkyyden suuntaan haikaillut. Nyökäytin päätäni. En itse pystynyt samaistumaan kollin sanoihin. Eloklaani tietenkin tarvitsi sotureitakin, mutta minä… Sydämessäni tiesin, että minua ei oltu luotu pelkäksi soturiksi.
“Minä en rehellisesti tiedä mitä minä tekisin, jos minä en pääsisi varapäälliköksi. Se on ollut unelmani pennusta asti”, myönsin Hiilihampaalle. Jätin kuitenkin mainitsematta sen, että en tiennyt voisinko elää sen pettymyksen kanssa, jos en olisikaan tarpeeksi hyvä päästäkseni varapäälliköksi.
Hymähdin kollille. Toisen myötätuntoiset sanat tuntuivat hyvältä ja minua lohdutti, että Hiilihammas ei kuulostanut tuomitsevalta. Pysyin kuitenkin hiljaa ja annoin kollin puhua. Ei minulla oikein ollut enää mitään lisättävää Hiilihampaan sanoihin. Olin kuullut kissojen sanovan, että puhuminen helpottaa, mutta hiirenpapanat sentään! Jokainen sana tuntui yhtä vaikeammalta saada ulos suusta, kuin joku näkymätön voima olisi solminut ne kurkkuuni kiinni. Jo Hiilihampaan yksinkertaiseksi tarkoitettu kysymyskin tuntui vaikealta.
“Minä… Minä… En rehellisesti tiedä. Kuiden ajan, mutta kuinka pitkään tarkalleen? Vain Tähtiklaani tietäköön”, huokaisin raskaasti ja kohautin olkiani. Olin jo tullut aikoja sitten siihen tulokseen, että tunne-elämäni oli jokseenkin mahdoton vyyhti. Ennen kuin Hiilihammas ehti naukua mitään, lisäsin:
“Kiitos kun kuuntelit, todella. Jos sinulle tulee ikinä mitään murheita, niin minä kuuntelen kyllä. Mutta puhutaanko jostain muusta, jooko?”
Hiilihammas vastasi pyyntööni pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
“Pidän tuon mielessä. Ja totta kai minä nyt hyvän klaanitoverini murheita kuuntelin, sitä varten toverit on olemassa”, kolli vastasi hymyssä suin ja yritin kaivaa jostain sisältäni sen aurinkoisen, hymyilevän Lieskakajon ja onnistuinkin löytämään edes jonkinlaisen version siitä. Jännitin takajalkojani ja läpsäisin Hiilihammasta etutassuillani kylkeen.
“Hippa, yritähän saada minut kiinni!” hihkaisin ja pinkaisin sitten karkuun. Minun käpälilläni ei hippaleikkejä yleensä voitettu, joten ainoa toivoni oli, ettei Hiilihammastakaan oltu nopeudella siunattu.
//Hiltsu? 😉
SuperKP-boosti käytössä
