Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo piteli Sähkötuhoa tassuillaan. Hänen ympäriltään kuului kissojen rääkäisyjä ja taistelun ääniä, kun kahden klaanin kissat ottivat yhteen. Lieskakajoa kylmäsi, viimeisin muisto taistelusta oli häviö hänen entiselle oppilaalleen; Kharonille. Sitä päivää kolli ei kovin mielellään muistellut, mutta kaikki rajakahakat muistuttivat häntä siitä kuinka valkoharmaa kolli oli kääntynyt synnyinklaaniaan vastaan. Tieto Kharonin tempauksesta tuntui Lieskakajosta joka ikinen kerta aivan yhtä pahalta ja surkealta. Hän oli ollut kollin mestari ja tunsi jollain tapaa epäonnistuneensa työssään. Sen vuoksi hän oli viime aikoina kouluttanut Unikkotassua entistä enemmän ja keskittynyt paljon myös henkiseen puoleen. Hän halusi, että naaras ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Ja oikein ei ainakaan olisi siirtyä entistä parasta ystävää ja mestariaan vastaan! Eihän? Kollin huomio palasi takaisin meneillään olevaan taistelutilanteeseen. Lieskakajo painoi Sähkötuhoa yhä tiukemmin maahan, välittämättä metsästä kiiruvista äänistä. Kolli tuntui jähmettyneen ja tuliturkkinen kissa räpäytti vihreitä silmiään. Lieskakajo ei enää keskittynyt taisteluun, vaan antoi katseensa harhailla muissa kissoissa. Aivan yllättäen Sähkötuho riuhtaisi itsensä eloklaanilaiskollin tassuista ja syöksähti vapauttamaan raidallisen naaraan. Kollisoturi lennähti hieman kauemmaksi ja jäi katsomaan hölmistyneenä vihollisklaanin kissoja. Soturi ravisteli päätään ja rohkaistui ottamaan muutaman askelen. Naaraskissa makasi liikkumattomana maassa, ainoastaan veri valui noroina toisen turkilla. Lieskakajo katsoi Sähkötuhoon ja naaraaseen, jota ei tiennyt nimeltä kunnioittavasti ja vilkaisi sitten taivaalle. Hän tiesi, että kuolonklaanilaisten usko erosi eloklaanilaisten omasta, joten kolli pysyi hiljaa. Lieskakajo toivotti naaraalle rauhaisaa matkaa minne toinen ikinä olikaan matkalla. Jos oli. Hento tuulenvire pyöri kissojen turkeilla ja pörrötti niitä. Kolli vilkaisi Pohjaharhaan ja sitten siirsi katseensa Salviakatseeseen.
“Eiköhän tämä ole tässä, palataan me leiriin”, vihreäsilmäinen kissa naukaisi ja kosketti hännällään hennosti valkoturkkisen kissan omaa. Lieskakajon katse oli täynnä myötätuntoa, kun hän katsoi Pohjaharhaa.
“Miltä sinusta nyt tuntuu?” Lieskakajo kysyi varovaisesti kolmikon jatkaessa matkaansa ja piti äänensä sävyn hiljaisena. Oranssiturkkinen kissa ei ollut koskaan tappanut ketään, joten hän ei tiennyt miltä se tuntui tai miltä Pohjaharhasta nimenomaan tuntui. Kissat kun olivat erilaisia ja kokivat tapahtumien tuottamat tunteet eri tavoin. Lieskakajo laski vielä häntänsä kollin lavoille ja suorastaan pidätti hengitystä. Hän ei ollut varma miten nuorempi soturi asiaan reagoisi tai arvostaisiko toinen hänen elettään laisinkaan.
//Pohja?
