Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo ei tiennyt mitä sanoa, eihän kolli yleensäkään tiennyt miten tälläisessä tilanteessa pitäisi toimia. Hän rakasti Nokkospilveä, no… Ehkä enemmän ystävänä. Naaras oli ihana ja upea, mutta kun kolli ajatteli naarasta, hän ei oikein tuntenut mitään romanttista. Nokkospilvi oli hänelle enemmän kuin paras ystävä. Lieskakajo saattoi luottaa naaraaseen jokaisessa tilanteessa ja Nokkospilvi tunsi hänet läpikotaisin. ‘No, melkein läpikotaisin’, Lieskakajo mietti ja tunsi suunnatonta häpeää salaisuudestaan. Kolli inhosi sitä tunnetta, kun hän ei osannut päättää. Kollikissa halusi kaiken, mutta hän ei voinut saada kaikkea. Se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdotonta ja Lieskakajo tiesi sen, mutta silti hän tavoitteli Leimusilmää ja Nokkospilveä. Kolli oli edelleen sanaton.
“Leimusilmä, äh.. Minä… Nokkospilvikin saa pian pentuja ja-”, punaturkkinen takelteli korvat pään sivuille painuneina. Hänen vastauksensa oli kaikessa lyhykäisyydessään Leimusilmälle todella tyhjentävä.
“Minä en halua kuulla enempää, minun ei tarvitse kuulla enempää”, Leimusilmä jyrähti klaanitoverilleen ja pudisteli päätään pettyneenä. Siitä Lieskakajo tiesi, että hän oli oikeasti pilannut kaiken, pahimmassa tapauksessa lopullisesti.
Kollien välisestä keskustelusta oli kulunut pitkä aika. Kollit olivat vältelleet leirissä toisiaan ja välillä kaksikon katseet olivat kohdanneet, mutta molemmat olivat kääntäneet omansa nopeasti pois. Lieskakajo oli keskittynyt soturina toimimiseen ja Nokkospilven kanssa ajanviettoon. Hän halusi olla hyvä kumppani ja hyvittää kaiken, mutta siltikään Nokkospilvelle lempien kuiskiminen ei tuntunut kollista hyvältä. Se ei tuntunut oikealta. Mutta Nokkospilvi tuntui pitävän, joten Lieskakajo kuiski niitä toisen korvaan päivittäin. Kolli saapui leiriin suussaan suurikokoinen orava. Kolli oli ylpeä, että hän oli omilla saalistustaidoillaan saanut näinkin pulskan saaliin. Kollin hännänpää nytkähti, kun hän kuuli pentutarhalta kovaäänistä rääkymistä. Se oli samanlainen ääni kuin vuosia sitten, kun Kujekulta sisaruksineen syntyi. Hänen sydämensä löi tyhjää. Nytkö se tapahtuisi? Lieskakajo pudotti oravan maahan ja lähti ravaamaan kohti pentutarhaa. Hän halusi päästä näkemään toisen pentueensa syntymän!
“Lieskakajo, emo saa pentuja!” Kujekulta naukui nopeasti, mutta naaras ei ottanut selvää tyttärensä äänensävystä. Naaras puhui niin nopeasti. Kollin rintaa puristi, Kujekulta ei ollut kutsunut häntä isäkseen aikoihin. Heillä ei ollut kovinkaan hyvät välit Leimusilmästä johtuen ja soturi pelkäsi, että Kujekulta ei ottaisi uusia pentuja kovinkaan hyvällä. Kujekulta oli niin läheisriippuvainen ja hieman mustasukkainen muista kissoista. Lieskakajo oli usein huolissaan tyttärestään. Naaraan tunnetaidot olivat niin huonot eikä Kujekulta tuntunut aina käsittävän maailman todellista kulkua. Kujekulta oli välillä niin omissa maailmoissaan. Lieskakajo yritti kulkea tyttärensä ohitse, mutta Kujekulta esti häntä.
“Sinä odotat täällä. Kimalaistoive on Nokkospilven tukena ja Leimusilmä on siellä, joten sinulla ei ole sinne mitään asiaa”, Kujekulta tuhahti kollille ja sai Lieskakajon muljauttamaan silmiään turhautuneena. Punaturkkinen hengähti syvään ääneen ja yritti pysyä neutraalina. Häntä ärsytti tyttärensä käytös, eikö Kujekulta ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta oli kyse?
“Kujekulta, minun on oltava Nokkospilven tukena. Hän tarvitsee minua, olen hänen kumppaninsa”, Lieskakajo yritti puhua tyttärelleen järkeä, mutta naaras ei liikahtanutkaan, joten Lieskakajo luovutti. Hän ei halunnut, että hänen ja Kujekullan välit menisivät entistä huonommiksi. Sentään Kimalaistoive oli siellä Nokkospilven tukenaan, naaras tiesi poikimisesta Lieskakajoa enemmän. Kujekulta vilkaisi Lieskakajoa vielä kerran, hymähti voitonriemuisena ja asteli pentutarhan suuaukon vierelle vahtimaan.
“Kukaan ei kulje ohitseni, ei edes Mesitähti!” raskasrakenteinen naaras ilmoitti kovaan ääneen ja sai aukion kissojen päät kääntymään kysyvinä. Kolli hymähti aukion kissoille hieman vaivaantuneina. Kujekullalle oli todella tyypillistä järjestää kohtaus. Lieskakajo ravasi pentutarhan sisäänkäynnin edessä edestakaisin hermostuneena. Kestikö poikimisessa yleensä näin kauan? Entä jos jotain oli mennyt pahasti pieleen? Lieskakajo nielaisi. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi häntä? Kollin hermostuneisuus vain kasvoi. Mitä jos Tähtiklaani oli seurannut hänen ja Leimusilmän kissa-hiirileikkiä ja…. Lieskakajo tunsi pakottavaa tarvetta nähdä Nokkospilvi ja pennut. Kujekulta kuitenkin jökötti pentutarhan edessä kiven lailla.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä Leimusilmä työntyi pentutarhalta viileään ja sateiseen ulkoilmaan. Kollin sydän pomppasi kurkkuun, useammastikin eri syystä, mutta tällä hetkellä huoli painoi muita tunteita enemmän.
“Onneksi olkoon, Lieskakajo. Sinä sait kaksi tervettä pentua, tyttären ja pojan. Molemmat syntyivät terveenä”, laikkuturkkinen naukaisi kuivasti ja vältteli katsekontaktia entisen salarakkaansa kanssa. Lieskakajon katseeseen syttyi helpottunut ja onnellinen pilke, hänellä oli elävä poika! Kollisoturi avasi suunsa raolleen kiittääkseen Leimusilmää, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Lieskakajo pelkäsi, että jos hän sanoisi jotain, niin hän oli varma, että hän sanoisi liikaakin. Lieskakajo vain nyökkäsi Leimusilmälle, se oli turvallisin tapa. Kollikissa kääntyi mennäkseen pentutarhaan ja huokaisi helpotuksesta, kun Kujekulta oli painunut matkoihinsa. Kolli päätti, että puhuisi Kujekullalle järkeä, joskus. Mutta nyt kollilla oli tärkeämpääkin tekemistä.
Lieskakajo työntyi pentutarhaan ja ei voinut estellä kasvoilleen leviävää hymyä. Kolli tunsi suurta lämpöä ja ylpeyttä katsoessaan Nokkospilveä, jonka vatsan vielellä vikisi kaksi maailman suloisinta pentua. Ristiriitaisuuden sekava ja synkkä tunne varjosti kuitenkin kollin sydäntä. Hänestä tuntui siltä, että hän ei ansainnut tätä onnea ja perhettä. Lieskakajo oli aivan varma, että jokin menisi vielä pieleen. Lieskakajo pukkasi kumppaniaan varovaisesti kaulaan ja pieni kehräys kumpusi hänen kurkustaan. Kolli yritti sivuuttaa päässään pyörivät negatiiviset tuntemukset ja keskittyä positiiviseen. Hänellä oli kaksi tervettä pentua ja kumppani, kaiken piti olla siis täydellistä.. Miksi Lieskakajosta ei kuitenkaan tuntunut siltä? Kollista tuntui, että hänen tunne-elämänsä oli nyt aivan yhtä sekaisin, kun tyttärellään. Siispä syyllistä Kujekullan tunnetaitoihin ei tarvinnut etsiä kaukaa.
“Voi Nokkospilvi, he ovat niin kauniita.. Tuo naaras, hän näyttää aivan siskoltasi”, kolli henkäisi hymyillen ja sukaisi pienokaisen päälakea lempeästi. Olikohan Nokkospilvi miettinyt heille nimiä? He olivat keskustelleet pentujen nimistä jo aiemmin, mutta he eivät olleet tehneet päätöksiä.
“Haluaisitko sinä nimetä hänet? Minä mietin tuon kollin nimeksi Hellepentua. Ehkä hänestä tulee yhtä lämmin ja valoisa, kuin viherlehden aikaan paistava aurinko. Ja kuka nyt ei helteistä pitäisi?” Nokkospilvi naukaisi lempeästi ja vetäisi häntänsä pentujensa suojaksi. Ristiriitaisista tunteista huolimatta Lieskakajo tunsi suurta halua suojella pentujaan.
“Minä mietin, että hänestä voisi tulla Ahvenpentu. Ehkä hänestä tulisi minua parempi uimari”, kolli hymähti vitsikkäänä. Hänen ruumiinrakenne ei oltu luotu uimiseen, joten Lieskakajo toivoi, että edes toinen hänen pennuistaan voisi oppia häntä paremmin uimaan
”Nokkospilvi, ehkä tämä on meille nyt uusi alku. Lupaan olla parempi kumppani ja tehdä kaikkeni meidän pienen perheen eteen. Tahdon olla koko metsän paras isä”, Lieskakajo henkäisi. Hänestä tuntui siltä, että hän joutui pakottamaan osan sanoista ulos. Kolli oli kuitenkin päättänyt, että hän ei jättäisi perhettään enää pulaa. ’En enää saa hairahtaa väärille poluille’, Lieskakajo ajatteli, mutta hän pelkäsi, että ei pystyisi vastustamaan Leimusilmän houkusta. Siinä hetkessä kolli oli jopa kiitollinen jääräpäiselle ja sangen oudolle tyttärelleen, joka oli ottanut tehtäväkseen pitää kollit erillään. Ehkä se auttaisi häntä pysymään kaidalla polulla ja se polku ei risteäisi kenenkään parantajan oman kanssa, ei varsinkaan Leimusilmän.
