Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo räpäytti silmiään, oliko hänen korvissaan höyheniä? Oliko Leimusilmä juuri naukunut Nokkospilven odottavan.. pentuja? Siis, Lieskakajon pentuja? Kolli avasi suutaan, mutta sulki sen järkytyksen sekaisesta hämmennyksestä, hänen ilmeensä oli todella huvittava. Olivathan uutiset hyvin iloisia ja pennut olivat aina hyvä asia klaanille, mutta että naaras ei ollut kertonut hänelle. Ja eiväthän he olleet edes kumppaneita! Kollin häntä alkoi vääntyillä hermostuneesti, osaisiko hän olla pennuille sellainen isä, minkä pikkuiset soturinalut ansaitsisivat? Lieskakajo laski päätään ja huokaisi äänekkäästi.
”Saa olla iloinen, että meidän parantaja juoruaa emojenkin puolesta uutiset”, Lieskakajo virnisti, mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ivallinen. Enemmänkin vitsikäs ja rento. Vai että oli heidän parantajana tälläinen hölösuu. Lieskakajo ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hän tunsi jotain kummaa lämpöä kollia kohtaan. Jokin Leimusilmässä kiehtoi häntä, kolli oli niin hauska ja… Paljon muutakin.
”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus. Luulin että te olitte kumppaneita ja Nokkospilvi olisi kertonut sinulle!” Leimusilmä kiirehti pahoittelemaan, mutta Lieskakajo vain huitaisi ilmaa käpälällään. Ei häntä haitannut Leimusilmän juoruilu, ainakin hän tiesi nyt totuuden. Mitäköhän Nokkospilvi ajatteli hänestä? Haluaisiko naaras olla hänen kumppaninsa? Ihastuksen kupliva pilvi palasi taas Lieskakajon rintaan. Lieskakajo vilkaisi vaivihkaa Leimusilmää, mutta katsahti sitten taas aukioon. Hänen katseensa hamusi Nokkospilveä, mutta naarasta ei näkynyt sitten missään.
”Olivatko pennut kuitenkin toivottuja? Niin siis jos vain sopii kysyä!” mustavalkea kolli kissa maukaisi hyväntahtoisen uteliaasti ja Lieskakajo nyökkäsi empimättä. Pennut eivät olleet suunniteltuja, mutta Lieskakajo ei koskaan kääntäisi selkäänsä pikkuisille tassuille. Huoli kuitenkin oli kiirinyt kollin rintaan jo tovi sitten, mitä jos asiat kuitenkin menisivät mönkään? Entä jos hän ja Nokkospilvi eivät tulisikaan toimeen, entä jos naaras haluaisikin kasvattaa pentunsa yksin? Lieskakajo ei voisi vain katsoa vierestä, kun soturinaaras veisi hänen pentunsa pois. Sitten Lieskakajo hengitti syvään ja taas ulos. Nokkospilvi oli fiksu kissa, hehän olivat parhaita ystäviä! Hän tiesi kyllä, että naaras ei tekisi mitään tuollaista.
”Minä olen halunnut tulla isäksi jo pitkään, minä vain.. Me emme ole kumppaneita. En ole varma mitä mieltä Nokkospilvi on minusta. Mitä jos minusta ei tulekaan hyvää isää? Entä jos kaikki menee pieleen, hukkaan pentuni tai jotain muuta, hei!” Lieskakajo mourui huolestuneena, mutta nähdessään Leimusilmän lievästi huvittuneen katseen, naurahti hän itsekin.
”Hukkaisit, pentusi? Täälläkö? Ja siilit lentää!” Leimusilmä naurahti hyväntahtoisesti ja tuuppasi kollia toverillisesti.
”Hyvin se menee, et ole ensimmäinen kolli, joka tulee ensimmäistä kertaa isäksi. Sinä pärjäät taatusti mainiosti”, parantajaoppilas naukaisi kannustavasti ja sai liekkiturkkisen kissan hymyilemään aurinkoisemmin. Lieskakajo oli juuri vastaamassa ystävälleen, kunnes kuuli huudahduksen kauempaa.
”Lieskakajo! Sinua odotetaan partioon”, Utusielu maukui entiselle oppilaalleen, joka kiirehti nousemaan seisomaan. Samassa hän muisti lupautuneensa rajapartioon. Hänen pitäisi partioida nyt usein, sillä pian hänen päivänsä täyttyisivät pennuista! Lieskakajo aikoi tehdä kaikkensa ollakseen hyvä isä. Hän halusi, että klaani tietäisi hänet ahkerana soturina, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
”Pahoittelut, minun pitääkin sitten jo mennä. Mutta meillä jäi juttu hieman kesken, jatketaanko sitä myöhemmin esimerkiksi riistan parissa?” Lieskakajo ehdotti hyväntuulisesti ja heilautti mustavalkealle kollikissalle häntäänsä.
Lieskakajo tassutteli Utusielun ja Okraviiksen luokse, jotka huutelivat oppilaitaan. Lieskakajo huomasikin naaraskaksikon hieman kauempana ja heillä vaikutti olevan kiihkeä keskustelu kesken. Talvikkitassu vaikutti tulisieluiselta tapaukselta, onneksi hänen oppilaansa oli ollut kiltti ja helppo. Okraviiksi vaikutti sopivan jämäkältä kissalta Talvikkitassulle. Pian Okraviiksi sai paimennettua naaraat partioon ja Utusielu lähti johdattamaan joukkoja ulos leiristä. Lieskakajo seurasi kuuliaisesti entistä mestariaan ulos leiristä ja Okraviiksi taas piti perää oppilaiden kera. Kollin korviin kantautui Talvikkitassun naljaili Kuutamotassua kohtaan ja kolli naurahti päätään pudistaen. Olikohan Lieskakajokin ollut yhtä raivostuttava nuorempana? Ainakin hän oli ollut paljon kapeakatseisempi ennen Utusielua. Vanhempi soturi oli opettanut hänelle, että myös erakko-ja kotikisusyntyiset kissat voisivat olla hyviä sotureita. Lieskakajo oli ikuisesti kiitollinen Mesitähdelle siitä, että juuri hän oli saanut Utusielun kaltaisen kultaisen kissan mestarikseen. Matkalla Nummille Lieskakajo katseli maisemia ja pohti tulevaa. Mitäköhän muuta vastuun ja ilon lisäksi pennut toisivat. Toisivatkohan he kuinka paljon huolta? Kolli kantoi jo nyt huolta Nokkospilvestä, missäköhän naaras menikään? Nokkospilvi olisi jo taatusti muuttanut pentutarhaan, olikohan toisen tiineys jo kuinka pitkällä? Lieskakajon olisi etsittävä Nokkospilvi käpäliinsä mahdollisimman pian! Rajapartiosta huolimatta Lieskakajohan voisi saalistaa naaraalle jotain pientä purtavaa, eikö?
”Mikäs sinua noin mahtaa hermostuttaa?” Utusielu kysyi ystävällisesti huomatessaan soturin pälyilevän maisemia hieman hermostuneesti. Lieskakajo väläytti soturittarelle aurinkoisen hymyn. Hän halusi kuuluttaa koko klaanille tulevansa isäksi!
”Minusta tulee isä! Sain kuulla, että Nokkospilvi odottaa minun pentujani”, soturikolli hihkaisi ja suorastaan säteili kilpaa auringon kanssa. Hänen pennuistaan tulisi takuulla Eloklaanin parhaimmat soturit. Kuinkahan monta pentua hän saisi? Tulisikohan isokin pesue? Sitten Lieskakajolla kyllä riittäisi puuhaa. Yksikin pentu toki olisi hieno asia.
”Onneksi olkoon! En tiennytkään, että sinun ja Nokkospilvesi juttu on tuolla tasolla. Heistä kasvaa taatusti reippaita yksilöitä, olen iloinen sinun puolestasi”, Utusielu naukui lempeällä ja kannustavalla äänensävyllä. Raidallinen kissa kosketti entisen mestarinsa lapaa hellästi hännällään ystävällisyyden merkiksi.
”Isäksi tuleminen on varapäällikkyyden lisäksi minun suurin haaveeni. En voi uskoa, että se toteutuu nyt. Voih, mitäköhän nimiä minä keksisin? Haluaakohan Nokkospilvi nimetä heidät kaikki vai saankohan minäkin osallistua siihen seremoniaan?” nuorehko kolli hermoili ja sai Utusielulta vastaukseksi rennon hymyn.
”Etköhän sinäkin saa nimetä jonkun, älä murehdi turhia. Isänä olon oppii vasta käytännössä, sinusta tulee taatusti hyvä isä. En epäile sitä lainkaan, olethan sinä minun oppilaani”, soturinaaras virnisti ja käänsi katseensa. Tuulikuiskaus asteli partiota vastaan hyväntuulisena ja energisenä, toisella vaikutti olevan tassuissa samaa ainetta mitä jäniksillä.
”Hei! Sopiiko liittyä partioimaan teidän kanssanne? Minulla on niiin tylsää! Metsässä on yksin tylsää”, Tuulikuiskaus valitti Utusielulle, joka hetken pohdinnan jälkeen nyökkäsi.
”Meillä onkin kasassa nyt aika iso partio. Voisimme metsästää rajojen tarkistamisen päätteeksi, siihen kun ei tarvita näin montaa kissaa. Mutta liity toki vain mukaamme, kyllä sopu sijaa antaa”, Utusielu naukui rauhallisella äänellä ja niin partio jatkoi matkaansa. Hento tuuli tuiversi kissojen turkeissa ja he lähestyivät rajaansa. Utusielu nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että kissat voisivat merkata rajat. Lieskakajo uusi rajamerkin tottuneesti ja kääntyi sitten muiden kissojen puoleen.
”Mitä jos hajaannutaan? Minä voin mennä vaikka Tuulikuiskeen kanssa saalistamaan tuonne päin, voisimme saada enemmän saalista, jos hajaannumme eri puolille nummea”, kollikissa ehdotti Utusielulle pää kallellaan ja sai hyväksyvän nyökkäisyn.
”Tavataan tässä tovin kuluttua, tulehan Kuutamotassu”, kilpikonnakuvioinen naaras naukui ja heilautti häntäänsä hyvästien merkiksi. Lieskakajo kuuli Talvikkitassun suusta turhanpäiväistä nurinaa siitä, että hän joutui saalistamaan Okraviiksen kanssa. Lieskakajo suuntasi pienikokoisen kissan kanssa alemmaksi nummia ja kyyhkynharmaa naaras höpötteli mukavia matkalla.
”Toivottavasti löydämme riistaa! Erityisesti jokin makoisa lintu maistuisi kyllä nyt, kenties rastas?” naaras höpötteli ja Lieskakajo nyökkäsi toiselle. Hänestä Tuulikuiskaus vaikutti varsin mukavalta kissalta, vaikka olikin aikamoisen vilkas. Se ei Lieskakajoa kuitenkaan haitannut, olihan hän itsekin aika menevä katti. Kolli avasi suunsa maistellakseen ilmaa, mutta tyypillisten tuoksujen lisäksi hän haistoi jotain epätyypillistä. Kolli ei ollut varma mikä se oli, mutta se tuntui vaaralta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten Lieskakajo vain kohautti olkiaan. Ehkä se oli vain kuolonklaanilaisten löyhkää, kuka tiesi. He olivat hyvin lähellä rajaa. Raidallinen kissa hölkötteli nummilla mietteliäänä, mistä saaliista se Nokkospilvi nyt tykkäsikään? Pitäisikö hänen kuitenkin viedä ainakin neljää erilaista? Olisivatko tiineet naaraat jotenkin tavallista nirsompia? Entä jos hän veisi kalaa, jäniksen, jonkun pienen jyrsijän ja jonkun linnun? Sitten Nokkospilvellä olisi ainakin valittavaa.
Lieskakajo haisteli taas ilmaa ja tarkkaili ympärilleen. Yhtäkkiä hänen katseeseensa osui jotain isoa, tummanruskeaa ja löyhkäävää. Kyyhkynharmaa naaras oli huomannut saman ja soturikaksikko tuijotti toisiaan kauhistuneina. Lieskakajo oli kuitenkin tulossa isäksi, hän taistelisi ja voittaisi tämän taistelun. Taisteluntahto oli lisääntynyt välittömästi, kun hän oli saanut kuulla pennuistaan.
”Lieskakajo, minä pelkään koiria aivan hirmuisesti”, Tuulikuiskaus kuiskasi hiljaisella äänellä. Kollisoturi ei ehtinyt vastata, sillä koira oli hölkötellyt lähemmäksi ja huomannut kissat. Lieskakajo nielaisi, pitäisikö heidän vain juosta hakemaan apua? Hän oli ainakin auttamatta liian hidas ja jäisi tuon hurtan alkupalaksi välittömästi.
”Meidän on pakko taistella, Tuulikuiskaus! Muut ovat liian kaukana, ei meillä ole aikaa miettimiseen. Sinä olet pienikokoisempi, yritä päästä sen selkään!” kolli ehti naukumaan ohjeiksi, kunnes koira oli jo päässyt heidän lähietäisyydelle. Tuulikuiskaus oli kuitenkin kauhusta lamaantunut ja koira pääsi tarraamaan hänestä. Koira loksautti leukansa yhteen kyyhkynharmaan kissan selän kohdalla ja Lieskakajo loikkasi kohti koiran kuonoa. Hän raapi tummanruskeaa otusta vimmatusti kuonoon ja sai koiran menettämään otteensa Tuulikuiskeesta. Lieskakajo loi naaraaseen nopean vilkaisun, mutta se jo pelkästään kertoi sen, että Tuulikuiske oli ehtinyt vahingoittua pahoin. Taistelu oli vasta alkumetreillä ja naaras oli jo nyt tuossa kunnossa. Kolli nielaisi, entä jos he molemmat…. Ei! Sisu pureutui kollin kaikkiin lihaksiin ja hän ponnisti kohti koiran selkää. Nyt hän oli ainakin kaukana koiran leuoista. Lieskakajo raapi koiran niskaa ja repi hurttaa korvasta. Suurikokoinen koira ulisi, mutta tarrasi sitten uudelleen maassa kyhjöttävään kissaan.
”Tuulikuiske, sinun on pakko taistella! Älä anna pelon lamauttaa sinua, mieti kaikkia ystäviäsi- auts!” Lieskakajo naukaisi ja horjahti koiran selästä alas. Hän ehti juuri näkemään sen, kun koira viskaisi Tuulikuiskeen ilmaan. Kollikissa keräsi itsensä ja loikkasi maasta päin koiran kylkeä. Koira ärähti ja näykkäisi Lieskakajoa korvasta. Lieskakajo tunsi veren valahtavan korvalleen ja ravisteli päätään.
”Päästä irti klaanitoveristani!” Lieskakajo ärisi ja katsoi toivottomana Tuulikuisketta. Naaras makasi liikkumattomana maassa, voisiko raidallinen kolli enää pelastaa häntä? Koira ei antanut Lieskakajolle sekuntiakaan miettimisaikaa, sillä samassa hetkessä hurtta tarrasi Lieskakajoa oikeasta tassustaan ja alkoi ravistelemaan suurikokoista kollikissaa. Lieskakajo huitoi koiraa toisella käpälällään koiraa silmiin ja toivoi, että edes osa iskuista menisi perille. Hän oli onneksi varsin taitava taistelija. Lieskakajo lennähti maahan voimakkaalla iskulla. Se sai kollin sihahtamaan kivusta. Lieskakajo yritti nousta, mutta vingahti. Koiran riepottelema tassu oli ainakin toistaiseksi käyttökelvoton. Kolli valmistautui jo tuomioonsa, sillä suuri ja raskasrakenteinen koira oli kumartunut hänen ylleen. Koira tarrasi Lieskakajoa niskasta ja parhaansa mukaan oranssiturkkinen kissa rimpuili irti. Lieskakajo sähisi ja ärisi hurtalle.
”Päästä irti saasta!” Lieskakajo ulisi ja tulevien pentujen tuoma sisu valtasi hänet uudelleen. Lieskakajo upotti kyntensä koiran silmiin ja ulisten koira päästi Lieskakajosta irti. Kolli vilkaisi Tuulikuiskeeseen, joka makasi maassa. Naaras nosti päätään, mutta laski sen välittömästi alas. Pian kauempaa kuului naukaisuja, huolestuneita sellaisia.
”Lieskakajo! Tuulikuiske!” kuului vaimeahko huudahdus kauempaa ja sen jälkeen Lieskakajolla pimeni päässä.
Seuraavan kerran suurikokoinen kollisoturi heräsi parantajanpesältä. Liikuttaessaan päätään kipuaallot lävistivät kollin kehon. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli Leimusilmä ja kollin silmät. Olivatko ne aina näyttäneet noin kirkkailta?
”Varovaisesti! Luulin että meidän piti vaihtaa kuulumisia riistan ääressä eikä parantajanpesällä”, kolli vitsaili ja sai Lieskakajon naurahtamaan. Onneksi Leimusilmä jaksoi aina olla yhtä piristävä.
”Heh, suunnitelmat taisivat muuttua”, raitaturkki vastasi ja räpytteli silmiään. Hänen tassuunsa ja niskaan kivisti erityisesti. Sitten huoli valtasi kollin, missä muut olivat? Entä Tuulikuiske, olihan naaras selvinnyt?
”Missä, missä Tuulikuiske on? Onhan hän elossa? Se koira vain ilmestyi jostain ja Tuulikuiske ei tehnyt mitään..!” Lieskakajo mourui huolestuneena ja nopeatahtinen naukuminen sai hänet yskimään. Kolli yski veripisaroita ja huokaisi. Ainakin hän oli elossa, kiitos Tähtiklaanin.
”Olen pahoillani, Tuulikuiske menehtyi jo tapahtumapaikalle. Luulen, että hän meni shokkiin siinä tilanteessa, kerta kertomasi mukaan hän ei liikkunut eikä häneen saanut mitään kontaktia”, Leimusilmä naukaisi pahoitteleva ja pohdiskelevana. Lieskakajon silmiin syttyi suru, naaras oli nyt kuollut.. Mutta entä muut? Heidän oli oltava elossa, muuten hänkin olisi kuollut! Pian Talvikkitassun tuttu ääni täytti parantajanpesän.
”Onneksi olin paikalla, olin paljon nopeampi, kuin se köntys! Näithän sinä kuinka hienosti minä taistelin, Kuutamotassu? Taistelin kunniani puolesta” punaturkki naukui ja räpätti suoraan mustavalkean naaraan korvaan, kiehnäten samalla naaraan turkissa kiinni.
”Yrittäisitkö pysyä paikallasi, että minä saan paikattua sinut?” Liljatuuli huokaisi ja loi Leimusilmään katseen, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Taisi Talvikkitassu olla aika haastava potilas. Lieskakajoa vaivasi tunne siitä, että hän ei ollut taistelemassa loppuun asti. Ehkä hän olisi voinut pelastaa Tuulikuiskeen, jos olisi vain pysynyt tajuissaan? Sitä Lieskakajo ei kai saisi koskaan tietää.
”Sinun pitää ottaa rauhallisesti seuraavat päivät ja varmuuden vuoksi nukkua täällä. Päävammat voivat olla salakavalia, joten ikävä kyllä joudun herättelemään sinua tasaisin väliajoin varmistaaksesi, että olet vielä tässä maailmassa. Sattuuko sinua nyt päähän?” parantajakolli kyseli tottuneesti ja hetken mietinnän jälkeen soturi pudisteli päätään.
”Sinun pitää olla varovainen niskasi kanssa, se otti aika paljon osumaa ja voi olla tovin kipeänä. Sinulle jää siitä aikamoiset arvet. Tassusi ei ole murtunut, mutta se taitaa olla revähtänyt. Sinun on parempi olla kohdistamatta siihen painetta, joten joudut hetkeksi soturintehtävistäsi sivuun. Kyllä se kuntoon tulee, uiminen tekisi sille hyvää, kunhan vain pääset täältä pois. Niin ja ikävä kyllä menetit hännästäsi pienen pätkän”, Leimusilmä jatkoi ohjeistustaan ja Lieskakajo yritti painaa kaiken päähänsä. Muistaisikohan hän nyt kaikki ohjeet? Lieskakajo yritti muistella tapahtunutta, mutta ei ollut varma missä kohtaa hän oli menettänyt hännästään pienen pätkän. Samassa huoli lävisti Lieskakajon.
”Eihän Nokkospilvi ole vielä poikinut, eihän?” kolli kysyi huolestuneena. Leimusilmä oli avaamassa suunsa, kunnes kauempaa kuului askelia, jotka saivat Leimusilmän kääntämään katseensa.
”En ole”, kuului tuttu ja hieman huolestunut ääni kauempaa. Lieskakajo kurottautui katsomaan ja huomasi tanakan naaraan tulleen parantajanpesään.
”Olin kuolla huolesta, kun kuulin sinun joutuneen koirahyökkäyksen kohteeksi ja tajuttomaksi! Sellainen ei tee kovin hyvää tiineellä olevalle naaraalle”, Nokkospilvi kivahti, mutta katsoi sitten kollia huolestuneena.
”Anteeksi etten minä kertonut, noh. Näistä tulevista pennuista. En ollut varma mitä mieltä sinä olit ja halusin selvitellä ajatuksiani meidän suhteen. Meidän välimme eivät ole olleet ehkä kaikista parhaimmat”, naaras mutisi sitten.
”Ei se mitään, Nokkospilvi. Ei se mitään. Kaikki on nyt hyvin. Taistelin meidän ja pentujemme tähden, se antoi minulle paljon sisua”, Lieskakajo naukui hiljaisella, mutta vakavalla äänellä. Kaikki hänen sanomansa oli totta. Tietenkin hän taisteli myös Eloklaanin ja klaanitoveriensa turvallisuuden takia, mutta sisua jatkaa oli antanut tieto siitä, että hänen pentunsa tulisivat tarvitsemaan isäänsä tulevaisuudessa. Kolli oli onnistunut tavoitteessaan, pennuilla olisi edelleen elossa oleva isä.
”Vakavasti ottaen, meidän on selvitettävä välimme pentujemme takia. Et voi juosta vastuitasi karkuun, Lieskakajo! Me olemme aikuisia kissoja, pian meidän vastuullamme on eläviä olentoja, jotka tarvitsevat molempia vanhempiaan. Lieskakajo, meidän on keskusteltava meidän tulevaisuudestamme. En halua, että pennut joutuvat kärsimään siitä, että me emme osaa olla aikuisiksi. Etkö olekin samaa mieltä kanssani? Olet järkevä ja fiksu kissa”, Nokkospilvi naukui ja istahti punaturkkisen kissan vierelle. Lieskakajo katsoi Nokkospilveä ja nyökkäsi sen merkiksi, että hän oli naaraan kanssa täysin samaa mieltä.
”Lieskakajon olisi nyt hyvä levätä”, Leimusilmä keskeytti kaksikon juttutuokion. Kollikissa hymähti toverilleen, hänen päätä särkikin jo hieman.
”Selvä, minä tulen myöhemmin katsomaan sinua. Koeta toipua, Lieskakajo!” Nokkospilvi naukaisi Lieskakajolle, joka laski taas päänsä sammalpedille. Hänen päätään todella särki hieman ja erityisesti niskassa oli kovat kivut. Kollikissa murahti ja ummisti silmänsä. Hän voisi nyt yrittää nukkua, kerta yöllä olisi tiedossa herätyksien sarja.
//Käytän KP-boostin!
