Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo istui vartiopaikallaan hieman väsyneenä – tai hieman enemmän väsyneenä. Valvomisen lisäksi kolli oli meinannut revetä liitoksistaan, kun oli pitänyt vain istua hiljaa ja hän oli käyttänyt kaiken energiansa valvomiseen. Kolli lähes nuokkui ja aina välillä havahdutti itsensä hereille. Nyt kunnon lumipesu tekisi terää, siinä virkistyisi kertaheitolla! Helpotuksekseen ja ilokseen hän kuuli Mesitähden rauhallisen lausahduksen yövartion päättymisestä. Lieskakajon suusta pääsi helpottunut huokaus, nyt se oli ohi. Kaurisuni kiitti päällikköä hymyillen ja Lieskakajokin hymähti nuutuneena, mutta onnellisena. ”Huomenta Mesitäh-”, kolli oli naukaisemassa, kunnes haukotus pyrki toisen suusta väkisin ulos. Kolli luimisti hieman korviaan, mutta ei jaksanut nolostua siitä sen kummemmin. Tuskin Mesitähti nyt tuosta välitti! ”Huomenta ja kiitos”, Lieskakajo lisäsi vielä ja nyökkäsi toiselle kohteliaasti. Kaksi tuoretta soturia katosi omille teilleen, Mesitähtikin lähti jonnekin. Lieskakajo kohautti olkiaan ja katseli unisille silmilleen liiankin kirkasta aukiota. Lunta oli vielä riesaksi asti, onneksi hiirenkorva koittaisi pian. Toivottavasti ainakin.
Lieskakajo laahusti ja teki tassuillaan uutta polkua, jotta pääsisi lumihangen läpi hukkumatta. Kollin kasvoillaan oli epätavallisen synkkä, suorastaan uhkaava ilme. Sitä se koko yön valvominen kai teetti, niin Lieskakajo ainakin oletti. Nyt hän ottaisi makoisat unet ja sitten olisi kuin uudelleensyntynyt kolli!
Lieskakajo ei katsonut kunnolla eteensä ja säpsähti, kun jokin pehmeä karvapallo törmäsi hänen jalkoihinsa. Tuoreen soturin kasvoilla oli hieman uhkaava ilme, kun hän tarkisti kuka oli törmännyt käpäliinsä. Lieskakajo työnsi kuononsa suoraan pennun naaman eteen ja yhtäkkiä hän alkoi anelemaan Lieskakajolta, ettei hän tappaisi häntä. Lieskakajon uhkaava ilme vaihtui väsyneeseen naurahdukseen ja hän tuuppi pennun varovaisesti pystyyn. ”Ehkä minä tällä kertaa säästän henkesi”, Lieskakajo naurahti, mutta pentu vaikutti edelleen häkeltyneeltä, sen lisäksi myös varautuneelta. ”Vitsit vitsinä, olen klaanitoverisi ja Eloklaanin toiseksi tuorein soturi! Minut nimitettiin eilen Lieskatassusta Lieskakajoksi”, punaturkkinen esittäytyi ja tarjosi toiselle käpäläänsä tutustumisen eleenä. ”Hei, sinähän taidat olla Taivaslaulun ja Iltakaiun poika. Emme olekaan tavanneet aiemmin”, raitaturkki hoksasi ja hänen korvansa nousivat iloisemmin pystyyn. Pentu vaikutti nuorelta, toisesta ei tulisi vielä kuihin oppilasta. ”Mitäs sinä täällä leiriaukiolla teet? Oletko seikkailemassa?” kolli virnisti hyväntuulisesti ja leikkisästi, sekä heilautti häntäänsä leikkisänä. Lieskakajo ei ottanut oikein selvää tuntemattomasta pennusta, hän vaikutti samaan aikaan varautuneelta, mutta myös seuralliselta. Ehkä se johtui siitä, etteivät he tunteneet? Nyt asiaan tulisi muutos! ”Olen Haavepentu”, pentu esittäytyi ja katsoi korkeampaa kissaa. Haavepennusta huokuva pelko alkoi tasoittua ja Lieskakajo kellahti hankeen kyljelleen, jotta hän näyttäisi rennolta ja vaarattomalta. Lieskakajo paljasti vatsansa ja katseli pentua korviensa ylitse. ”Leikittäisiinkö? Ehkä se virkistää minua!” kolli ehdotti nopeasti eikä jäänyt odottamaan pennun vastausta. Hän muotoili lumesta nopeasti sopivan kokoisen pallon ja vieritti sen tallottua polkua pitkin Haavepennulle. Lieskakajo inhosi aikailua ja pitkiä keskusteluja, suoraan toimintaan oli ennemminkin kollin motto.
// Haave?
// 423 sanaa
