Lieskatassu
Kirjoittaja: Aura
Lieskatassu istui oppilaiden pesän vieressä olevassa hangessa ja suki pölyistä häntäänsä tarmokkaasti. Hänestä tulisi pian soturi! Hänestä tulisi todella soturi, kolli oli revetä liitoksistaan ja innostaan. Hänestä tulisi soturi, josta Utusielu ja koko Eloklaani voisi olla ylpeä. Kolli aikoi myös hoitaa klaaninvanhimpia soturiaikanaan, sillä hän piti kovasti heistä ja heidän tarinoistaan. Kun Hiilihampaan vanhemmat olivat saapuneet klaaniin, Lieskatassu oli ravannut kaksikon luona yhtenään. Etenkin puhelias ja räpättävä Nokilintu oli Lieskatassun mieleen. Ainakin hänen mielestään he tulivatkin hyvin toimeen, vaikkei oppilas sitä ollut naaraalta kysynyt. Takajalkojaan sukiessa hän pohti sen erakon ottamista klaaniin. Vanhetessaan Lieskatassu oli alkanut pohtimaan oliko heidän ottaminen aina hyvästä? Lehtikadon aikaan he toivat vain lisäsuita ja lisää ruokittavia. Entä jos he eivät oppisi saalistamaan tai olisivat vain vaivaksi. Kolli oli sitä mieltä, että he olisivat saaneet odottaa viherlehteen. Lieskatassu värähteli innosta, hän odotti vain näkevänsä Utusielun, sillä se olisi merkki nimitysmenoista. Raidallinen kolli myös toivoi, että hänen vanhempansa olisivat täällä.. Hän niiskaisi ja pyyhkäisi kuonoaan käpälällään, hän joutui nyt itse sukimaan turkkinsa.
Lieskatassu nousi ylös ja ravisteli turkistaan kaikki ylimääräiset lumet. Hän voisi mennä vaikka kuivattelemaan oppilaiden pesään, sillä kollin takamus oli lumesta märkä. Lieskatassu sukelsi oppilaiden pesän lämpöön ja henkäisi odotuksesta. Hän halusi olla soturinimensä arvoinen, millaisenhan nimensä hän saisi? Lieskakynsi? Lieskaturkki? Lieskaraita? Hän ei tosiaan tiennyt minkä nimen Mesitähti keksisi. Mesitähti oli reilu päällikkö, kyllä hän saisi hyvän nimen.
”Lieskatassu? Heei, Lieskatassu?” valkea, kilpikonnalaikullinen naaras naukui ja havahdutti Lieskatassun ajatuksistaan. Punaturkkinen kissa hätkähti ja pälyili ympärilleen, mutta loi sitten Utusielulle iloisen hymyn. ”Utusielu! Toivoinkin näkeväni sinut vielä ennen nimityksiäni”, oppilas hymyili helpottuneena ja naaras viittoi nuorempaa kissaa seuraamaan häntä. Lieskatassu kaipasi vielä mestarinsa tukea ja halusi jutustella toisen kanssa ennen nimityksiään. Kuulemma Kauristassukin saisi nimensä, kaipa Putoustassu myös? Kolli pudisteli turkistaan vielä ylimääräiset vesipisarat ja kiirehti tassuttelemaan toisen perään. ”Tahdoin vielä puhua kanssasi ennen nimitystäsi. Jännittääkö sinua itse nimitystilaisuus?” Utusielu kysyi rauhallisella, lempeähköllä äänellä. Kolli puuskahti ääneen, hän ei ollut oikein varma. Jännittikö häntä? Lieskatassu nyökkäsi hitaasti ja häntä alkoi naurattamaan. Lieskatassua nauratti oma jännityksensä niin kovin, että hän kierähti selälleen ja kieriskeli siinä hekottaen. Kyllä häntä jännitti. ”Kyllä, minua jännittää”, kolli nauroi ja virnuili mestarilleen. ”Mutta sinun ansiostani minulla ei ole syytä jännittää, sillä olit – tai olet hyvä mestari. Paras kaikista!” Lieskatassu hihkaisi ja nousi ylös puskeakseen Utusielua rintaan. Hän oi iloinen siitä, että nimenomaan Utusielu oli kouluttanut hänestä sen mitä hän oli. Olisi outoa ajatella jotain muuta kissaa mestarinaan ja Lieskatassulle tulisi jopa hieman ikävä heidän harjoitustuokioitaan. ”Ja sinä olit hyvä oppilas, olen ylpeä sinusta”, Utusielu topuutteli hyväntuulisesti naurahtaen ja naaraan kurkusta kumpusi pieni kehräys. ”Ja ethän sinä mikään pentu enää ole, Tähtiklaani vieköön! Sinusta kasvoi nopeasti täysikasvuinen kollikissa. Suotta sinä jännität, sinulla on kaikki valmiudet soturielämään. En olisi voinut kouluttaa sinua paremmin. Menehän siitä, siisti turkkisi ennen nimitysmenojasi. Onnistuit likaamaan sen, taas”, soturi naurahti huvittuneena ja totta tosiaan, naureskellessa Lieskatassu oli sotkenut turkkinsa.
”Selvä pyy, teen mitä mestarini käskee. Vielä viimeisen kerran! Nähdään, älä myöhästy nimityksistäni! Haluan nähdä sinut siellä”, Lieskatassu huikkasi olkansa ylitse ja lähti tassuttelemaan takaisin kissojen keskuuteen. Elämästä tulisi outoa, kun olisi soturi. Kukaan ei olisi käskemässä tai patistelemassa, hänen olisi oltava oma-aloitteinen ja lähdettävä itse metsälle. Vaikka vapaus tulisi maistumaan hyvältä. Sitä hän odotti ehkä eniten. Ja näytönpaikkojaan tietenkin, voisikohan hänestä tulla jopa varapäällikkö joskus? Tällä kertaa kollikissa ei istahtanut maahan, vaan suki turkkiaan ojennukseen seisoma-asennossa. Lieskatassun vihreät silmät tuikkivat ilosta ja odotuksesta, miten yksi päivä voisikin merkitä näin paljon? Raidallinen kolli nosteli käpäliään hermostuneisuudesta ja jännityksestä, hän inhosi odottamisen tuskaa. Kukapa siitä toisaalta pitäisi? Samaan aikaan soturius oli nuoren kollin mielestä haikeaa. Leikkien sijaan hän keskittäisi intonsa soturintehtäviin, vaikka hassuttelua hän ei tulisi koskaan jättämään täysin pois. Haikeaa oli myös harjoitusten loppuminen, nytkö kukaan ei neuvoisi häntä saalistamisen suhteen? Hassua, hänen pitäisi osata itse. Lieskatassun kieli jäi roikkumaan ulos suustaan hassusti, kun hän höristi korviaan ja kuuli Mesitähden kantavan äänen. Kolli suki häntänsä nopeasti loppuun ja kiirehti kokoukseen. Kiirehtiessään hän meinasi kompuroida jalkoihinsa, sillä hän ei halunnut myöhästyä. Tumma taivas ja valkea lumi loi mukavaa kontrastia maisemalle, leiri oli kollin mielestä kaunis. ”Viimeisen kerran, nyt se on menoa. Lieskatassu”, oppilas hengähti hiljaisella äänellä itsekseen, enää hän ei tulisi kuulemaan tuota nimeä. Oppilaselämä olisi pian mennyttä elämää ja kollia odottaisi uudet seikkailut.
Lieskatassu pujotteli kissajoukon lävitse, jotta hän pääsisi litteäkivelle. Lieskatassu loikkasi pienellä loikalla litteäkivelle ja katseli sen päältä ylpeänä klaanitovereitaan. Kiven korkeus ei haitannut häntä, päinvastoin. Hän piti siitä. Kissoja alkoi kerääntyä vielä enemmän ja ilokseen kolli tunnisti ylpeän Utusielun joukon laitamilta. Ja tuolla oli Kirsikkakuono! Heidän näkeminen antoi tulevalle soturille intoa ja varmuutta. Jos Utusielun kaltainen soturi ja Kirsikkakuonon kaltainen kokenut klaaninvanhin uskoi häneen, hän ei voinut olla huono! Sitä hän ei tosin ollut, Lieskatassu oli itsevarma ja luotti kykyihinsä. Innostuksestaan johtuen häneltä tuntui menevän Mesitähden alkuhöpinät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuinka hän voisi keskittyä tähän kaikkeen, kun kolli halusi vain saada nimensä ja päästä toteuttamaan kaikkea siistiä? Lieskatassu hätkähti, kun Mesitähti lopulta aloitti nimitysmenot. ”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään kolme oppilastamme sotureiksi. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Kauristassu, Lieskatassu ja Putoustassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkenne uhalla?” Mesitähti naukui arvokkaalla ja rauhallisella äänellä. Lieskatassu meinasi heti hihkaista lupauksensa, mutta muisti Kauristassun olevan heistä vanhin ja ensimmäisenä vastausvuorossaan. ”Lupaan!” Lieskatassu lähes hihkaisi Kauristassun lupauksen jälkeen, kollioppilaan ääni oli intoa ja iloa hehkuva, mutta hän kuitenkin tarkoitti sanomaansa. Hän puolustaisi Eloklaania henkensä uhalla, noudattaisi soturilakia ja antaisi kaikkensa kaikkien hyväksi. Putoustassukin naukui lupauksensa kuuliaisesti, vaikkei kollioppilas voinutkaan enää mihinkään muuhun keskittyä. Jännitys tuntui vain kohoavan, sillä Lieskatassu tiesi Kauristassun saavan nimensä ensin. Putoustassu oli tosin häntä nuorempi, joten hän saisi heti kollioppilaan jälkeen nimensä. Lieskatassun ajatukset harhailivat jo soturielämän siisteyteen ja häneltä meinasi mennä kokonaan vanhemman kollin nimitys ohi. Hän kuuli ainoastaan Kauristassun soturinimen, kollista tuli Kaurisuni. Lieskatassu käänsi onnea hehkuvan katseensa tuoreen soturin puoleen, Kaurisuni oli kaunis ja kuvaava nimi. Ties kuinka monta kertaa hän oli yllättänyt toisen uneksimasta. Päällikkö kääntyi sitten innosta tärisevän Lieskatassun puoleen. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Lieskatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lieskakajona. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, kollipäällikkö julisti ja raidallinen kissa siirsi katseensa Mesitähdestä. Hänen vihreät silmät katselivat kokousta seuraavia kissoja eikä kolli voinut pidätellä hymyään. Hän hymyili leveästi hammashymyään eikä enää seurannut Putoustassun nimitystä. Lieskakajo. Lieskakajo. Lieskakajo. Mikä upea soturinimi! Mikä mahtavista mahtavin ja mikä tärkeintä, hänen oma soturinimensä. Ei kenenkään muu, kukaan ei tulisi kantamaan yhtä hienoa soturinimeä. Putoustassun soturinimen julistamisen jälkeen Mesitähti kohotti häntänsä sen merkiksi, että muut kissat saisivat hurrata heidän soturinimiään. Kolmen kissan uudet nimet kaikuivat leiriaukiolla ja Lieskakajo hyppäsi litteäkiveltä alas. Hän hyppelehti kissojen lävitse ja nautti saamistaan onnitteluista. Lieskakajon kasvot hehkuivat ilosta eikä hän voinut lopettaa hymyilemistä. Hän oli nyt soturi, ihka oikea, Eloklaanin soturi.
Lieskakajo siirtyi sivummalle, kun hetkellinen hälinä ja riennot alkoivat hiljentyä. Hän loi kiitollisen katseen Utusieluun, entiseen mestariinsa. Hän halusi puhua naaraan kanssa myöhemmin, mutta olisihan se kummallista, jos heti soturinimitysten jälkeen hän hakeutuisi entisen mestarinsa luokse. Kaurisuni ja Putouslaulu siirtyi leirin suuaukkoa kohti, muttei Lieskakajo olisi halunnut ihan vielä siirtyä vahtimaan leiriä. Nyt sitä olisi varmaan oltava hiljaa? Hän ei halunnut suututtaa Tähtiklaanin kissoja tälläisellä hassulla mokalla. Lieskakajo hengähti ja yritti tasoittaa innostumistaan. Edessä olisi enää yön valvominen nukahtamatta ja hän olisi täysivaltainen soturikolli. Siispä Lieskakajo otti muutamat loikat lumessa kohti leirin suuaukkoa, jota Kaurisuni vahti Putouslaulun kanssa. Hän olisi paras leirin vahtija, paras heistä kolmesta ja kaikista!
// 1234 sanaa
