Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Raotin aavistuksen verran silmäluomiani, kun aistin ympärilläni liikettä. Näin emon suuren tummanharmaan hahmon vieressäni, naaras oli pesemässä turkkiaan. Nostin päätäni ja avasin suuni leveään haukotukseen. Emo käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun, ja hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, jota olin oppinut rakastamaan kuin kalleinta aarrettani.
”Huomenta, pikkuinen”, kissa kehräsi ja kumartui sukaisemaan korvaani. Olin aikeissa vastata hänelle, kun jokin alkoi yhtäkkiä kutittaa nenääni. Vääntelin naamaani varmasti kovin hassun näköisesti, sillä emoakin alkoi hykerryttää. Viimein kutina loppui, mutta sitä seurasi hirmuinen aivastus, joka sai vieressäni nukkuneen Meden säpsähtämään hereille.
”Anteeksi, Mesi”, pahoittelin ja niiskaisin nenääni. Valkea kollipentu räpytteli emolta perimiään vaaleanvihreitä silmiä yhä tokkuraisen oloisena, mutta hänenkin kasvoillaan karehti nyt pieni hymynpoikanen. Emo katseli meitä lempeästi.
Hieraisin vaivihkaa toisella etukäpälälläni räkäistä nenääni ja käännyin sitten katsomaan pesän oviaukkoa mietteliäästi. Ulkoa kuuluvat äänet ja sisälle pesään tulviva valo houkuttelivat minua juuri nyt enemmän kuin koskaan, kun tiesin pystyväni kävelemään aivan itse; ilman, että joku seurasi koko ajan kannoillani ja huolehti minun pysyvän pystyssä.
”Voimmeko mennä ulos?” pyysin emolta oikein kauniisti. Mesi vilkaisi minua yllättyneenä, mutta sitten hänkin kääntyi katsomaan tummanharmaata naarasta odottavasti. Emo näytti miettivän asiaa oikein tarkasti, ja hetken ajan ehdin jo pelätä, että hän kieltäisi.
”Mennään vain”, emo suostui lopulta. Minulta pääsi innostunut kiljaisu, kun pomppasin pystyyn yhä huterille jaloilleni. Mesi kömpi myöskin seisomaan; hänenkin silmänsä loistivat innostuksesta.
”Mutta muistakaa, että teidän täytyy pysytellä lähellä minua, ettekä saa lähteä liian kauaksi pesästä. Minun on nähtävä teidät molemmat”, emo vaati. Minä ja Mesi nyökkäsimme melkein samaan aikaan.
”Me lupaamme, että pysymme ihan tässä lähellä”, Mesi vahvisti.
”Juuri niin!” annoin vielä oman sanani.
Emo nyökkäsi hyväksyvästi, ja hänen kasvoillaan oli yhä kaunis hymy. Toivoin, että minullakin olisi yhtä ihana hymy kuin emolla, kunhan kasvaisin.
”Hyvä on. Tulkaa sitten”, naaras naukaisi ja ryömi edellämme ulos. Minun ja Meden ei tarvinnut kumartua, mahduimme kulkemaan pesässä ihan hyvin suorassakin, mutta emo joutui laskemaan aina vähän päätään ja liikkumaan vatsakarvat maata viistäen, sillä muuten hän olisi varmaankin jäänyt jumiin – tai vähintäänkin lyönyt päänsä pesän kattoon.
Ulkona ei loppujen lopuksi ollutkaan niin kirkasta, kuin olin kuvitellut. Taivas ei ollut kauniin sininen, niin kuin emo oli sitä kuvannut, vaan maidonvaalea, ja siellä täällä oli eri sävyjä harmaata. Mutta auringon minä tunnistin. Se näkyi harmaankirjavan verhon takaa kirkkaana valona.
”Emo, missä taivas on?” kysyin ihmetellen.
”Se on piilossa pilvien takana. Kohta alkaa varmaankin sataa”, emo kertoi ja katsoi taivasta arvailevasti. Olin kuullut emon puhuvan sateesta. Se oli hänen mukaansa luonnon lääkettä, joka herätti kasvit eloon ja tarjosi kaikille eläville nestettä janoonsa.
”Mikä tuo on?” Mesi tuijotti jotakin kovin keskittyneesti. Tassuttelin hänen vierelleen, ja näin pikkuruisen, värikkään jutun. Siinä oli punaista ja mustia pilkkuja… Ja se liikkui! Loikkasin taaksepäin osittain inhotuksesta ja säikähtäneenä. Se oli jotain, mihin en ollut koskaan ennen törmännyt, ja se sai minut kihisemään varovaisesta uteliaisuudesta.
”Leppäkerttu”, emo sanoi ja kyyristyi meidän viereemme. Hän katseli pikkuruista juttua hymyillen, ja tunsin itsekin rentoutuvani vähitellen, kun tajusin, ettei siitä olisi vaaraa.
”Mikä se leppäkerttu oikein on?” kysyin ja hiivin aivan emon kylkeen kiinni, kurkistaen varovasti hänen takaansa leppäkerttuun.
”Se on hyönteinen. Silläkin on oma tehtävänsä täällä, aivan kuten meilläkin”, hän selitti rauhallisesti ja katseli hyönteistä. Kuuntelin emoa silmät suurina, kunnes sitten keksin kurkottaa käpälälläni leppäkertun suuntaan saadakseni tietää, miltä se tuntui. Mutta juuri kun olin koskemaisillani sitä tassullani, sen pilkukas kuori avautui yhtäkkiä ja se pyrähti lentoon. Säikähdin taas, mutta tällä kertaa pysyin paikallani ja vain katsoin sen menoa. Mesikin näytti oikein keskittyneeltä seuratessaan leppäkertun lentoa.
”Osaavatko kissatkin lentää, kuten leppäkertut?” kysyin, tajuten melkein samalla hetkellä kuulostaneeni täysin typerältä, ja kasvojani alkoi kuumottaa nolostuksesta.
”Eivät, mutta esimerkiksi linnut ja lepakot osaavat kyllä lentää”, emo selitti lempeästi ja kurkotti koskettamaan kuonollansa korvaani. Vaikka en tiennytkään, mitä emo tarkoitti linnuilla ja lepakoilla, vastaus riitti minulle tähän hätään oikein mainiosti.
Kuonolleni tipahti jotakin märkää. Seuraavaksi pommituksen kohteeksi joutui selkäni, ja lopulta märkää tipahteli päälleni taivaan täydeltä. Sade – se sen täytyi olla, ja se tuntui juuri siltä, miten emo oli sitä kuvaillut.
Emo vei meidät ripeästi takaisin pesälle. Jäimme kuitenkin Meden kanssa lähemmäksi pesän suuta, josta pystyimme katsomaan ulos sateeseen. Minusta sade oli ihmeellinen, enkä saanut tarpeekseni sen ihastelusta.
Vähitellen sateen tasainen ropina teki minut uniseksi. Käperryin veljeni turkkiin kiinni ja annoin itseni vaipua uneen.
//Mesi?
//692 sanaa
