Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Lilja, kerro minulle, mikä tämä kasvi on.” Sienikarva osoitti kuonollaan pientä valkoista kukkaa, jossa oli suuri keltainen keskus.
”Se on kamomillaa”, vastasin heti, minun tarvitsi nähdä kasvi vain vilaukselta, kun Sinilehden opettamat tuntomerkit nousivat mieleeni.
Sienikarva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin on. Tiedätkö, mihin sitä käytetään?”
Silmäilin kukkaa yrittäen palauttaa päähäni kaiken tähän mennessä oppimani. Palasin muistoissani pari yötä taakse päin, jolloin Sinilehti oli kertonut minulle paljon hyödyllisiä tietoja liittyen yrtteihin ja niiden käyttämiseen parantamisessa. ”Sitä annetaan yleensä kauas matkustavalle kissalle.”
”Aivan. Koska kamomilla vahvistaa sydäntä ja rauhoittaa mieltä, se antaa voimaa pitkillekin matkoille”, Sienikarva maukui tyytyväisen kuuloisena. Tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, vaikkakin kamomilla oli vasta yksi niistä kymmenistä yrteistä, jotka minun tulisi opetella muistamaan pelkästään näön ja hajun perusteella. Jos en olisi kykeneväinen siihen, minut tultaisiin muistamaan klaanien historian surkeimpana parantajana, joka petti potilaansa ja esi-isänsä. Pelkkä ajatus minulle suodussa tehtävässä epäonnistumisesta kuristi kurkkuani kuin saaliin ympärille kiertyvä käärme.
”Osaatko sanoa, mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?” Käännyin katsomaan Sinilehteä, joka oli ilmestynyt yllättäen taakseni. Naaras piteli tassuissaan punaisia marjoja, jotka näyttivät minusta hyvin houkuttelevilta. En kylläkään tiennyt, mitä ne olivat, sillä näin ne nyt vasta ensimmäistä kertaa, luulisin. Pelko valtasi mieleni, sillä en ollut varma, olisiko minun pitänyt tunnistaa marjat joltain aiemmalta kerralta, jolloin parantajat olivat opettaneet minulle parantajuudesta.
”E-en osaa sanoa”, sanoin tukahtuneella äänellä ja yritin niellä kurkkuuni noussutta palasta. Sen sijaan, että Sinilehti olisi alkanut sättiä minua muistamattomuudestani, hän vain nyökkäsi ja laski marjat maahan.
”Nämä ovat kuolonmarjoja. Ne voivat tappaa kissan vain parissa hetkessä”, parantajanaaras puhui matalalla äänellä, hän ei irrottanut katsettaan punaisista marjoista. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi niistä, en olisi uskonut marjoista olevan johonkin niin pahaan. Kuolonmarjat. Nimi toi mieleeni Kuolonklaanin, jonka oli määrä olla rajanaapurimme tulevaisuudessa, sitten, kun Eloklaani olisi perustettu.
”Mihin parantaja näitä marjoja tarvitsee?” kysyin yhä hieman järkyttyneenä.
”Aina joku nuori kissa erehtyy uteliaisuuttaan maistamaan näitä marjoja, jotka saattavat ulospäin vaikuttaa vaarattomilta, mutta jotka myrkyttävät kissan elimistön tullessaan syödyksi.” Nyökkäsin vaitonaisena. Tuijotin marjoja tarkkaan, painaen mieleeni pienimmänkin yksityiskohdan niiden pyöreästä olomuodosta, jotta osaisin varoittaa matkakumppaneitani hiljaisesta mutta tappavasta vaarasta.
”Aikasi on lopuillaan tältä yötä.” Sen sanottuaan Sinilehti katosi vaaleaan utuun Sienikarvan kanssa, ja jäin seisomaan yksin keskelle valkeutta.
Herätessäni aurinko oli jo korkealla. Mesi oli jättänyt minulle puolikkaan hiiren nenäni eteen, ja ryhdyin syömään sitä vähän nihkeästi: uni kuolonmarjoista oli vienyt suurimman osan ruokahalustani, mutta koska en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä ruoasta, jonka esi-isäni olivat sallineet meidän saada kiinni, söin hiiren väkisin.
Mesi tassutti luokseni. Hän istahti minua vastapäätä ja katsoi minuun vienosti hymyillen. Vastasin heikosti hänen hymyynsä, ajatukseni pyörivät edelleen viime öisessä unessani. Jokin niissä marjoissa sai karvani nousemaan pystyyn, vaikkei niistä ollutkaan mitään mainittavaa uhkaa, ellei sattuisi panemaan yhtä sellaista suuhunsa.
”Ilmehdit melko tuskallisen näköisesti unissasi”, Mesi totesi, enkä osannut sanoa, kuulsiko hänen äänestään enemmän huoli kuin pieni kiusoitteleva sävy.
”Tähtiklaani kertoi minulle taas yrteistä. Tällä kertaa sain kuulla kuolonmarjoista”, kerroin hieman käheällä äänellä, kurkkuani kuivasi pitkän yön jälkeen. Mesi nyökkäsi, ja odotti selvästi minun kertovan lisää näistä tappajamarjoista. ”Nimi tai niiden ulkomuoto ei ole läheskään niin pelottava verrattuna siihen, mitä se marja voi tehdä kissan sisällä. Jos joku onneton erehtyy nielaisemaan sellaisen, hänen elimistönsä myrkyttyy vain parissa hetkessä, ja kuolema ottaa hänen henkensä kivuliaasti ja armotta.” Veli näytti vähän säikähtäneeltä, mutta hän siloitti karvansa nopeasti ja nyökkäsi toistamiseen.
”Sitten yritämme varoa niitä”, valkea kolli sanoi rauhallisesti. Nyt minäkin nyökkäsin, oloni oli jo huomattavasti kevyempi, kun olin saanut purkaa taakkaa veljelleni. Minun pitäisi kertoa marjoista vielä Daisyllekin, jotta hän osaisi varoa niitä. Tosin, hyvä puoli tässä oli, että lehtikato teki tuloaan kovaa vauhtia, eivätkä marjat saati mitkään muutkaan vaaralliset rehut menestyisi. Samalla hetkellä minulle nousi päähän ajatus, jota en ollut tullut miettineeksi ennen: Jos perustaisimme Eloklaanin ennen lehtikatoa tai jopa sen aikana, mistä saisin yrttejä?
Minulla ei ollut paljoa aikaa miettiä sitä, sillä jatkoimme taas kierrosta. Olimme pysähtyneet lepäämään Aurinkokiviksi kutsutulle paikalle, josta tarkoituksenamme oli jatkaa Jokiklaanin reviirille Meden johdolla. Minusta veli oli suoriutunut hyvin tehtävästään joukkomme johtajana, ja kunhan hän vielä vähän tuosta kasvaisi ja saisi kerättyä itselleen kannattajia, tulisi hänestä paras päällikkö klaanillemme! Toivoin vain, että voisin olla hänen veroisensa parantaja.
//Mesi?
//671 sanaa
