Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Olin ennen kotikisu. Mutta siitä on jo hyvin, hyvin kauan. Kaksijalkani menehtyi äkillisesti, eikä minulla ollut paikkaa mihin mennä. Jäin harhailemaan kaduille kodittomana ja ypöyksin. Törmäsin kuitenkin jo samana päivänä ohikulkumatkalla olevaan erääseen mukavaan kulkukissaan, joka opetti minua selviytymään luonnossa. Hän kertoi minulle kaiken yrteistä ja parannuksesta, sekä näytti, mistä löytäisin ruokaa jopa kylmimpinä lehtikadon päivinä. Kuten ei mikään muukaan elävä, ei mentorinikaan ollut kuolematon. Ehdimme kulkea yhdessä melkein kaksi vuotta, kunnes hänen kipinänsä sammui lopulta ja minusta tuli yksinäinen vaeltaja.” Olof otti mukavamman asennon ja haukkasi välissä palasen myyrästä, jonka Lauhalaukka oli saalistanut. Jännitys tiivistyi pesässä, kun kaikki odottivat erakon jatkavan.
”Kiitos entisen oppaani ja ystäväni, pärjäsin omillani. Osasin saalistaa ja puolustaa itseäni vihamielisiltä muukalaisilta, mikäli tilanne sitä vaati. Mutta kerran eksyin pieneen kaksijalkalaan, jota asutti joukko määrätietoisia ja kuumapäisiä kissoja. He eivät antaneet minun kulkea läpi, vaan käskivät minun valita: joko liittyisin heihin, tai maksaisin vastahakoisuudesta hengelläni. En ollut enää mikään nuori kissa, tiesin, etten voittaisi heitä tappelussa. Minulla ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin liittyä heihin.” Tässä vaiheessa tarinaa tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Jotenkin minulla oli aavistus, mihin suuntaan Olofin juttu oli menossa. Enkä pitänyt siitä. Se toi minulle mieleen vain ikäviä muistoja, joihin en enää halunnut palata uudestaan.
”Vietin heidän luonaan monta kuuta, kunnes te ilmestyitte sinne ja vapautitte minut ja monta muuta. Olen pitänyt teitä silmällä siitä saakka, mutta muistanut pysytellä hyvän matkan päässä, jotta en tulisi huomatuksi. Nyt, kun te puolestanne näyitte tarvitsevan apua, päätin astua esiin varjoista ja tarjota auttavan käpäläni teille. Olettaen siis, että otatte apuni vastaan.” Olof katsoi jokaista meistä vuorotellen. Lauhalaukka katsoi suurehkoa kollia sen näköisenä, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Veikkaukseni ei mennyt huti:
”Jos vietit kujakissojen luona monta kuuta, miten en koskaan nähnyt sinua siellä?” Kuolonklaanilainen rypisti otsaansa kummastuneena, eikä hän irrottanut katsettaan erakon vihreistä silmistä. Olof nuolaisi nopeasti rintaansa, ehkä hän yritti kätkeä todelliset ajatuksensa – tai sitten vain hämätä meidän ajatuksiamme.
”Meitä oli monta. Ehkä joskus törmäsimmekin, mutta sellaisessa väenpaljoudessa uudet tuttavuudet jäävät lyhyiksi”, kolli vastasi tasaisella äänellä. Lauhalaukka nyökkäsi vähän epävarman oloisena, mutta tämä tuntui joka tapauksessa hyväksyvän saamansa – jokseenkin laihalloisen – vastauksen.
Käännyin veljeni puoleen. Mesi niiskaisi taas nenäänsä ja katsoi puolestaan minuun. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja minä pelkäsin, että hänen viattomana alkaneesta nuhastaan oli äitymässä jotakin vielä pahempaa.
”Mesi, mitä mieltä sinä olet? Minusta meidän pitäisi ottaa hänen apunsa vastaan. Hän tietää paljon yrteistä ja parantamisesta, ja minä voisin oppia häneltä uutta. Tulevana parantajanasi kaikenlainen lisäkokemus ja -opetus ovat tarpeen”, puhuin vähän hiljempaa, jotta Olof ei kuulisi vaivihkaista sananvaihtoamme. Tällä hetkellä erakkokolli jutteli uteliaan Daisyn kanssa. Tavallaan minä pidin Olofista, vaikka toisaalta jokin hänessä sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Mutta koska Mesi oli tuleva päällikkömme, tarvitsimme ensin hänen mielipiteensä asiaan.
//Mesi?
//445 sanaa
