Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Lilja, hidasta! Katso häntääni!” Mesi sihisi niin hiljaa kuin vain suinkin kykeni. Pysähdyin äkisti ja jäin toljottamaan veljeäni pöllämystyneenä, mutta samassa huomasin tämän jäykistyneen, pystyyn nostetun hännän, jonka kaikki karvat sojottivat terävinä taivasta kohti. Hupsis.
”Minä jään tähän, mene vain.” Katselin kuinka Mesi lähti hiipimään edelläni syvemmälle lakastuneen saniaispensakon sekaan, samalla kun minä laskeuduin varovasti vatsani päälle ja painoin korvani luimuun, jotta olisin huomaamattomampi.
Olimme heränneet aikaisin aamulla ja päättäneet lähteä hetimmiten saalistamaan, ennen kuin tuli liian kuuma. Tosin, lehtisade oli jo saapunut metsään, joten emme me ainakaan läkähtyisi, vaikka heräisimmekin joskus vähän myöhässä.
Aamulla oli tapahtunut myös muutakin. Mesi oli kertonut minulle oudosta unesta, jota hän oli nähnyt viime yönä. Aika hassua sinänsä, sillä minäkin olin nähnyt tismalleen saman unen ja vieläpä samana yönä. Alkuun ajattelin sen olevan vain sattumaa, mutta kun kaikki palaset olivat loksahtaneet paikoilleen päässäni, aloin pohtia, olisiko uni voinut todellakin olla peräisin Tähtiklaanilta. Ja jos se oli, se muuttaisi kaiken.
Unessa kissa nimeltä Rantatähti, joka muuten oli myös sanomansa mukaan Myrskyklaanin viimeinen päällikkö, kertoi minulle ja veljelleni – sekä kolmannelle osapuolelle, muistaakseni punertava turkkiselle naaraskissalle, jonka nimi taisi olla Minttutassu – meitä odottavasta velvollisuudesta kauempana tulevaisuudessa. Kun sen aika koittaisi, me perustaisimme klaanin, Eloklaanin, ja Medestä tulisi sen ensimmäinen päällikkö, minusta ensimmäinen parantajakissa ja Minttutassusta ensimmäinen soturi. Oikeastaan se kuulosti aika mahtavalta, jos ei otettu huomioon sitä, että minun kontolleni annettaisiin kaikki räkivät ja köhivät, sairaat kissat. Mutta kiva juttu veljelleni – ja sille toiselle myös, tietysti.
Rantatähti kertoi meille lisäksi, että tulisimme näkemään jatkossa lisää tähtikissoja unissamme, jotka opastaisivat meitä ennalta valitulla polullamme. Ei ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme pitää Tähtiklaanin kasassa ja niin edelleen – tai näin minä ainakin olin sen asian ymmärtänyt.
Ensinnäkin, meidän pitäisi varmaan etsiä se Minttutassu. Minusta hänen nimensä oli hieman outo. Kasvoiko hänelle jotain rehuja käpälässä, vai oliko se jotenkin kuvainnollinen nimi. En tiennyt, eikä minua kyllä oikeastaan edes kiinnostanut tietää sen merkitystä, mutta pääasia oli, että me tiesimme hänen nimensä ja se siitä. Tuskin olisi kauhean vaikeaa etsiä kissaa nimeltä Minttutassu, ei kellään muulla voinut olla yhtä omituista kutsumanimeä. Kieltämättä Rantatähdenkin nimi ei ollut ihan täkäläinen, mutta oli se sentään järkevämmän kuuloinen kuin joku Minttutassu. No, ihan miten vain.
Höristin korviani, kun kuulin jonkun tai jonkin lähestyvän minua pehmein askelin. Minulta ei mennyt kuin hetki tunnistaa, kuka tulija oli: Meden ominaistuoksu oli pinttynyt nenääni ja muistiini niin tiukasti, että tuskin koskaan unohtaisin sitä. Haistoin kuitenkin myös, ettei tämä ollut onnistunut saamaan mitään kiinni.
”En saanut mitään”, Mesi naukaisi astuessaan esiin pensaikosta. Hän katsoi minua pahoittelevasti, mutta pyyhin tuon pettyneen irvistyksen nopeasti pois hänen kasvoiltaan. Nuolaisin veljen nenää reippaasti, antamatta ruokapulan lannistaa itseäni tai pentuetoveriani. Tähtiklaani oli selvästi puolellamme, ja se varmasti pitäisi meistä huolta nyt, kun emo ei enää ollut kanssamme.
Teimme vielä vähän pidemmän lenkin syvemmälle metsään, josta yleensä aina löytyi jotain, ja niin löytyi tälläkin kertaa: Mesi sai kiinni ruipelon metsämyyrän. Kotiin palattuamme jaoimme sen kahteen pekkaan ja kiitimme Tähtiklaania jokaisesta suupalasta. Minun oli jo paljon parempi olla, kun mahassani kypseni lämmin, tuore liha.
”Oletko miettinyt sitä viime öistä unta?” Mesi kysyi minulta yllättäen. Havahduin hereille kuin unesta ja nyökkäsin terävästi. Tietysti olin miettinyt sitä unta, mitä muutakaan!
”Joo. Mitä itse tuumit? Luuletko sinä, että se oli totta? Siis, että uni todellakin oli Tähtiklaanilta? Ja että tulemme näkemään lisää samankaltaisia unia tulevina öinä?” Veljen ilmeestä osasin päätellä, ettei hänkään tiennyt vastausta näin moneen kysymykseen, jotka olivat askarruttaneet minua heti heräämiseni jälkeen. Mutta kykenin lukemaan Meden silmistä, että hän oli yhtä kiinnostunut ottamaan selvää asiasta kuin minäkin.
”En tiedä. Ehkä se selviää sitten seuraavan kerran, kun nukumme”, hän arveli ja kurkotti kielellään nappaamaan viikseensä tarttuneen rippeen.
Otin saman tien mukavamman asennon sammalilla ja valmistauduin käymään yöpuulle. Ulkonakin alkoi jo hämärtää, eikä minun tehnyt enää mieli lähteä seikkailemaan sinne omin nokkineni ja ilman vahvempaa ja kokeneempaa emoa, joten ottaisin mieluusti lyhyet nokoset ja tapaisin tähtikissat unessani.
”Nähdään aamulla”, mau’uin Medelle, ennen kuin suljin silmäni kiinni ja keskityin pääsemään uneen. Se ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti, kuin olin luullut. Vielä yrittäessäni nukahtaa, kuulin toisella korvallani Meden kuorsaavan hiljaa viereisellä pedillä.
Lopulta uni teki silmäluomeni aidosti raskaiksi ja vaivutti hiljalleen syvemmälle ja syvemmälle mystiseen sumuverhoonsa, joka aina aamun tullen hävisi. Pian se lamasi koko kehoni ja tunsin leijuvani autuaan kevyenä ihmeellisessä tyhjyydessä.
//Mesi?
//700 sanaa
