Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Hätkähdin hereille yhtäkkiä. Huomasin makaavani selälläni Meden vieressä; valkean ja vaaleanruskean kirjava veljeni oli yhä unessa. Mutta kun sain silmäni toimimaan kunnolla, tajusin, ettei emo ollut tullut vielä takaisin.
Kierähdin vatsalleni ja nousin jokseenkin vaivalloisesti seisomaan. Katselin ympärilleni, eikä emo totisen totta ollut pesässä. Emolla kesti tänään normaalia pidempään, mutta en ollut huolissani: hän palasi aina lopulta kotiin.
Koska en tohtinut herättää nukkuvaa veljeäni, päätin kehitellä itselleni tekemistä. Emo oli solminut meille oksista kömpelön näköisen pallon, jolla tykkäsin leikkiä. Siihen oli kiva kokeilla kynsiä ja hampaita sekä sitä oli helppo liikuttaa paikasta toiseen.
Hiivin varovasti pois paikaltani – enhän halunnut herättää Mettä – ja kävin noutamassa pallon pesän toisesta nurkasta. Pallo sulautui hyvin ympäristöönsä, mutta olin oppinut käyttämään sen paikantamisessa nenääni silmien sijasta.
Annoin pallon kierähtää vähän matkan päähän. Laskeuduin matalaksi ja annoin vatsani koskettaa maata. Emo oli kertonut meille saalistamisesta, ja halusin kokeilla sitä itse. Oikeastaan en tiennyt, miten saalistaminen tapahtui käytännössä, mutta oletin saaliin kiinni saamisen olevan koko homman ykkösprioriteetti.
Keikutin takapäätäni keskittyneesti, samalla kun valmistauduin tekemään elämäni hurjimman hypyn. Ei se voinut olla vaikeaa, kun emokin osasi sen. Minun tarvitsi vain jännittää jalkojeni lihaksia ja vapauttaa ne.
Yksi… Kaksi… Kolme! Loikkasin eteenpäin – ainakin omasta mielestäni – hurjalla nopeudella, mutta sen sijaan, että olisin napannut pallon sulavasti kynsiini, rysähdinkin sen päälle. Nousin nopeasti pois, mutta tajusin olevan jo liian myöhäistä: pallo oli mennyt rikki. Se oli säpäleinä, tuusannuuskana, potkaisi tyhjää.
”Mitä sinä oikein mekastat?” Mesi kohotti päätään ja katsoi minun suuntaani unisen näköisenä.
”Rikoin meidän pallomme vahingossa – hyppäsin päälle”, kerroin surullisena. Mesi kömpi ylös pediltä ja horjahteli luokseni; hän seisahtui viereeni ja katseli rikki mennyttä palloa hiljaa.
”Ei se mitään, Lilja, vahinkoja sattuu. Emo osaa varmasti korjata sen – tai ainakin tehdä uuden pallon tuon rikki menneen tilalle”, Mesi lohdutti, ja hymy hiipi hiljaa kasvoilleni. Hän oli oikeassa: emo osaisi korjata pallon.
”Missä emo muuten on?” veli kysyi yhtäkkiä – tämä näytti tajunneen myös, ettei emo ollut pesässä.
”Varmaankin vielä saalistamassa”, tokaisin ja kohautin vähän lapojani. Sitten sain kerta kaikkiaan loistavan idean, ja älynväläykseni taisi paistaa minusta ulospäin, sillä Meden kulmat menivät kurttuun ja hän katsoi minua kysyvästi.
”Mennään ulos etsimään emoa”, selitin suunnitelmani kovinkin innokkaasti veljelleni, mutta tämä ei tuntunut pitävän ajatusta aivan yhtä mahtavana.
”Kai sinä muistat, miten kovasti emo on meitä vannottanut pysymään pesässä silloin kun hän on ulkona?” Mesi väräytti korviansa ja hänen mitätön häntänsä huiski puolelta toiselle. Olin kaiketi laittanut hänet ajattelemaan asioita.
”Niin, mutta emohan saattaa olla vaikka tosi pahassa pulassa jossain eikä siksi ole tullut vielä kotiin!” En uskonut, että niinkin urhea kissa kuin emo joutuisi pulaan, etenkään kun Tähtiklaani kulki hänen rinnallaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”Saatat olla oikeassa”, veli totesi lopulta. Nyökkäsin vakavana ja loikin edeltä oviaukolle, jota peittivät emon asettelemat oksat ja muut esteet, jotka eivät kyllä enää pidätelleet meitä lähtemästä. Minun tarvitsi vain kiivetä niiden yli ja kipittää vapauteen.
Kuten sanottu, esteiden ylittäminen sujui melko vaivattomasti. Mesi seurasi heti perässäni, ja kun hänkin oli ulkona pesästä, ryhdyimme etsimään emon ominaishajua kaikkien muiden metsästä leijailevien tuoksujen joukosta. Se osoittautui kuitenkin ennen pitkää hyödyttömäksi, joten päätimme yrittää arvata, mihin suuntaan naaras oli lähtenyt.
Sillä välin kun Mesi kuikuili ympärilleen, huomioni kiinnitti puskasta kuuluva heikko rapina. Vilkaisin veljeäni, joka etsi yhä keskittyneesti jonkinlaista johtolankaa emosta. Olin liian utelias jättääkseni puskan rauhaan: halusin saada tietää, mikä siellä rapisi.
Hiivin varovasti lähemmäksi kahisevia lehtiä. Jouduin painautumaan maata vasten vatsalleni, jotta mahduin kulkemaan oksien ali. Mutta juuri kun sain työnnettyä pääni sisään pensaaseen, sen oksalta pyrähti lintu, joka sai koko puskan heilumaan ja havisemaan sen siipien voimasta.
”Lilja!” Mesi huudahti säikähtäneen kuuloisena. Peruutin nopeasti pois pensaasta ja katsoin kuinka lehtien kätkössä piilotellut lintu lensi puiden oksien korkeuteen ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
”Meidän pitäisi pysytellä yhdessä, niin emo haluaisi”, veljeni sanoi tultuaan kiireesti luokseni. Kosketin hänen kuonoaan omallani ja nyökkäsin sitten pensaaseen päin.
”Niin me tehdäänkin – mutta katso!” Osoitin hänelle tummanharmaata karvatuppoa, joka roikkui pensaassa. ”Emo on varmaankin mennyt tuosta. Meidän on lähdettävä siis siihen suuntaan!”
Lähdimme kulkemaan syvemmälle metsään. Pysyttelimme Meden kanssa tiiviisti, jottei kumpikaan pääsisi eksymään tai onnistuisi satuttamaan itseään.
Pelkäsinhän minäkin niitä metsän eläimiä kuten kettuja, joista emo oli meille kertonut, mutta uskoin siihen, että Tähtiklaani johdattaisi meidät turvallisesti emon luo eikä antaisi minkään pahan tapahtua meille. Olimmehan osoittaneet mitä nöyrintä kiitollisuuttamme ja rukoilleet ahkerasti, jotta riistaa riittäisi kaikille tasapuolisesti ja ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää tulevana lehtikatona.
Metsä oli ihmeellinen paikka. Korkeuksiin kurottelevat puut synnyttivät minussa ristiriitaisia tunteita, mutta en halunnut pelätä niitä, koska emo oli kertonut meille, että ne suojelivat meitä ja toimivat meille piilopaikkana, jos vaara uhkaisi. En ollut oikein ymmärtänyt, mitä emo oli sillä tarkoittanut, mutta uskoin hänen kertovan siitä meille aikanaan.
”Katso!” Mesi tuuppasi minua hellästi. Seurasin hänen katsettaan ja näin kauniin, kirjavasiipisen hyönteisen, joka näytti melkein kuin tanssivan kasvikerraston yllä. Ehdin jo hetken luulla, että se oli leppäkerttu, mutta sitten muistin, millaisiksi emo oli kuvannut meille perhosia, jotka olivat hänen mielestään yksiä kauniimmista metsän olennoista. Olin samaa mieltä hänen kanssaan.
”Kuinkahan pitkälle meidän pitää kulkea, että löydämme emon?” pohdin ääneen ja käännyin katsomaan veljeäni, joka näytti myös hyvin mietteliäältä. Hän pyöritteli päätään ja antoi katseensa vaeltaa metsässä.
”En tiedä, mutta kyllä hänen pitäisi varmasti kohta olla jo kotona, ellemme löydä häntä”, tämä tuumasi, ja minä luotin hänen tulkintaansa. Voisimme kohta kääntyä ympäri, jos etsinnät eivät tuottaisi tulosta. Emo löytäisi itsekin kotiin, vaikka hänen saalistusretkensä veivätkin toisinaan kauemmin kuin oli oletettu.
Edessämme kasvavat saniaiset alkoivat yhtäkkiä heilua villisti. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja minua alkoi pelottaa. Painauduin Meden kylkeen kiinni ja odotin kauhuissani, mikä kammotus lehtien seasta puskisi esiin.
Tämä kammotus oli kuitenkin pahempi kuin mikään koskaan kuvittelemani otus: hurjistunut emo. Jo hänen laajentuneista silmistä ja äärimmilleen pörhistyneistä karvoista osasin päätellä, että olimme pahassa pulassa.
//Mesi? Edellisen tarinan saa poistaa.
//937 sanaa
