Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Kerron sinulle, mitä itse tiedän. En koskaan ehtinyt saada oppilasta, mutta ystäväni sai, ja kävin pari kertaa hänen mukanaan harjoituksissa”, Lauhalaukka vastasi Medelle. Minusta kirjava kolli ei vaikuttanut puhuessaan lainkaan katkeralta siitä, että hänen elämänsä oli jäänyt kesken tämän tullessa kaksijalkojen kaappaamaksi. Ehkä tämä koettelemus oli tehnyt hänestä vahvemman. Ainakin minä tunsin vahvistuneeni emon kuoleman jälkeen, sillä olin saanut tavoitteen ajamaan itseäni eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Kenties Lauhalaukkaakin ajoi eteenpäin halu päästä näkemään jälleen rakkaansa.
”Tiedätkin varmaan, että pennusta tulee oppilas kuuden kuun iässä. Silloin päällikkö valitsee oppilaalle mielestään sopivimman mestarin, joka huolehtii nuoren kissan koulutuksesta siihen saakka, kunnes tämä on valmis saamaan soturinimensä”, Lauhalaukka aloitti. Vaikka soturioppilaan koulutus ei kuulunutkaan parantajan tehtäviin, päätin silti kuunnella kuolonklaanilaista. Matka sujuisi siten varmasti rattoisammin. ”Oppilaan on koulutuksensa loppuvaiheessa osattava taistelun ja itsepuolustuksen perusteet, metsästää itselleen ja klaanilleen saalista, ja ainakin välttävät kiipeilytaidot. Sitten kun hän osaa ne, oppilaasta voi tulla soturi.” Minusta vaateet eivät kuulostaneet kamalan vaikeilta. Jos eläisimme klaanissa, Mesi olisi varmasti jo soturi – ja ehkä myös minä.
”Entä parantajaoppilaan koulutus sitten?” kysäisin väliin. Mesi ja Lauhalaukka kääntyivät katsomaan minuun päin yllättyneinä. He eivät kaiketi olleet tajunneet minunkin olevan kuulolla.
Lauhalaukka pudisti päätään pahoittelevasti. ”En ole perehtynyt siihen alaan sen paremmin kuin soturioppilaan koulutukseenkaan. Kaipa parantaja opettaa oppilaalleen samat asiat kuin hän itse osaa, ja ehkä vähän itsepuolustusta”, kolli sanoi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin. Vastaus riitti minulle, koska tiesin, ettei Lauhalaukka tavallisena soturina voinut tietää paljoakaan parantajuudesta tai parantajaoppilaan koulutuksesta.
Aloin miettiä, jahka perustaisimme Eloklaanin, pitäisikö meidänkin käydä Meden kanssa jonkin sortin koulutus. Toisaalta, tähtiklaanilaiset opettivat meitä paraikaa joka yö, joten kaipa se korvasi tavanomaisen peruskoulutuksen, jonka Kuolonklaanin kissat kävivät.
Oli vähän yli keskipäivän, ja pysähdyimme pitämään pienen tauon. Jäimme lepäämään puron varrelle, minkä vesi oli tavattoman raikasta ja kostutti mukavasti kuivaa kurkkuani.
Silmäni alkoivat lipsua kiinni. Daisyn, Meden ja Lauhalaukan tuttavallinen rupattelu teki oloni raukeaksi. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin torkahtanut.
Sienikarva istui minua vastassa Nelipuuksi tunnistamallani paikalla. Vaaleanruskea kolli näytti olevan yksin, Sinilehti ei ollut nyt hänen mukanaan. Tassuttelin hänen luokseen ilman tietoakaan kiireestä.
”Te ilmestytte minulle jopa päivätorkkujen aikana?” naukaisin hiukan huvittuneena. Sienikarvan kasvoille muodostui hymyntapainen, mutta hän ei kommentoinut letkautustani muuten.
Parantaja nousi ylös ja viittoi minua seuraamaan itseään rauhassa. Hölkkäsin hänen rinnalleen.
Alitimme Ukkospolun maan alle rakennetun tunnelin kautta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Varjoklaanin alueelle, minkä Mesi oli jo esitellytkin minulle ja Daisylle päiviä aiemmin. Mietin, miksi Sienikarva halusi tuoda minut tänne, mutten viitsinyt kysyä, sillä kolli vaikutti uppoutuneen omiin ajatuksiinsa.
Varjoklaanin leiri kuhisi kissoja. Jotkut heistä vaihtoivat kieliä leirin reunalla, jotkut söivät riistaa tai siistivät turkkejaan, tai nauttivat muuten vain kauniista päivästä.
”Tämä oli minun kotini”, Sienikarva kertoi hiljaisella äänellä. Katsahdin häneen, mutta parantaja ei vastannut katseeseeni. Hänen myrkynvihreät silmänsä tutkivat katseellaan leiriä ja sen kissoja. Päätin pysyä hiljaa, koska en tahtonut olla häiriöksi. Kenties tähtiklaanilainen oli halunnut tulla tänne vain verestääkseen muistojaan entisestä elämästään.
”No niin, jatkamme vielä yöllä, mutta aion kertoa sinulle vähän klaanien historiaa”, Sienikarva sanoi yhtäkkiä, kuin havahtuen hereille todellisuuteen. Tai, mikä lie tämä välitila olikaan. Ei ainakaan minun todellisuuteni, vain unta, jota näin yö toisensa jälkeen.
Herätessäni taas, oli aika jatkaa matkaa. Sienikarvan kertomukset liittyen neljän metsän klaanin ja Kuolonklaanin historiaan kummittelivat yhä mielessäni. Mesi oli kyllä kertonut minulle jotakin omista unistaan, mutta asian painoarvoa tekivät raskaammaksi kuvat, joita Sienikarva oli minulle unessa näyttänyt. En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut kuvitella mitään sellaista.
Otin veljeni kiinni. Hän kulki Lauhalaukan kanssa edellä, kaiketi he yhdessä etsivät oikeaa reittiä perille. Minä puolestani olin pitänyt tähän saakka seuraa Daisylle, jota koko juttu epäilytti vieläkin. Uutinen siitä, että matkamme saattaisi venyä lehtikadon tuloon asti, oli järkyttänyt häntä pahasti.
Totta puhuakseni myös minua hermostutti. Emo oli kuvannut meille jokaista vuodenaikaa, ja erityisesti lehtikato oli kuulostanut minusta pelottavalta. Lunta, pimeää ja armottoman kylmää. Miten kukaan saattoi selviytyä sellaisesta?
Lehtisade oli tuonut mukanaan kylmyyden ja nopeasti pimenevät illat, mutta lumi oli minulle täysin vierasta. Olin kuitenkin huomannut, että turkkini oli alkanut paksuuntua parin kuluneen neljännesosakuun aikana. Ehkä se valmistautui tulevaan lehtikatoon ja yritti pitää minut lämpimänä niin hyvin kuin osasi.
”Meillä on tosi pitkä matka edessä”, sanoin Medelle hiljaa. Veli vilkaisi minuun nopeasti ja nyökkäsi. Huomasin, että hänenkin kasvojaan varjosti huoli. ”Mutta Tähtiklaani pitää meistä varmasti hyvää huolta, ja varmistaa, että selviämme kaikki ehjinä perille”, jatkoin toiveikkaampana, vaikken ollut varma, uskoinko itsekään omia sanojani.
”Mitä jos ne kuolonklaanilaiset eivät hyväksy tätä? Tai yrittävät tappaa meidät? Heitä on varmasti paljon, ja kaikki kuulostavat pahansisuisilta tapauksilta”, puhuin nyt matalammalla äänellä, jotta Lauhalaukka ei kuulisi keskusteluamme. En tahtonut vahingossakaan loukata uutta ystäväämme puheillani hänen kotiklaanistaan.
//Mesi?
//743 sanaa
