Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Päivät vierähtivät toisensa perään, ja me kasvoimme Meden kanssa kovaa vauhtia. Jo parissa neljännesosakuussa askelluksemme ehti hioutua lähes täydelliseksi ja pystyimme kisailemaan nopeudesta jopa juoksemalla. Emo oli tosin yrittänyt muistuttaa meitä siitä, ettei voittaminen ollut aina tärkeintä vaan se, että yrittäisi parhaansa. Ehkä emo oli oikeassa, mutta vaikka en sitä ääneen hänelle sanonutkaan, voittaminen tuntui kyllä yllättävän hyvältä.
Emon mielestä meidän olisi aika oppia taistelemaan ja puolustamaan itseämme. Se kuulosti minusta jännittävältä, ja olin todella innoissani päästessäni kokeilemaan näitä sukupolvelta toiselle opetettuja taitoja. Halusin olla yhtä hyvä taistelija kuin entisaikojen esi-isäni klaaneissa. Emon mukaan he olivat olleet erittäin taitavia käyttelemään kynsiään.
Työnnyin ulos pesästä. Uni karisi pois silmistäni, kun maistoin eloon heräävän metsän kielelläni ja kuulin pikkuotusten rapistelevan aluskasvillisuuden seassa. Tunsin aistieni virittyvän täyteen valmiustilaansa – se oli mahtava tunne eikä sitä voinut kuvata sanoin mitenkään paremmin. Käänsin korviani taaksepäin kuullessani lehtien havinaa ja useampien tassujen tömähtelevän kevyesti maata vasten: Mesi ja emosi tulivat perässäni, ja emo käveli ohitsemme meidän eteemme, jotta hän pystyi katsoa meitä kumpaakin puhuessaan.
”Ennen kuin voin alkaa opettamaan teitä saalistamaan, on teidän osattava puolustaa itseänne hyökkääjiltä. Harjoittelemme tänään joitakin perusliikkeitä, jotka saattavat parhaimmassa tapauksessa riittää pelastamaan henkenne.” Emon ääni oli lempeä mutta painokas. Hän halusi tehdä meille selväksi, miten tärkeää tämä oli selviytymisemme kannalta, ja tottelin häntä mielihyvin, sillä aioin selvitä täysikasvuiseksi asti.
”No niin, kuvitelkaapa, että minä olen arvaamaton kulkukissa, joka tunkeutuu kotiinne. Mitä teette?” Emo laskeutui matalaksi ja yritti näyttää uhkaavalta nostamalla hieman ylähuultaan ja paljastamalla sen takana piilossa olleet terävät hammasrivistöt. Karvani pörhistyivät, kun katselin niitä. Emo näytti totisesti hurjalta; en olisi halunnut saada häntä vastaani taistelussa.
”Yritämme puhua sille ja saada sen lähtemään pyytämällä kauniisti?” ehdotin hermostuneesti naurahtaen. Mesi vilkaisi minua, sitten taas emoa. Emo pudisti päätään.
”Hyvä yritys, mutta kulkukissa ei kuuntele järkipuhetta. Se haluaa saada alueenne ahnaisiin kynsiinsä. Kysyn nyt uudestaan: Mitä teette?”
”Käytämme opettamiasi taisteluliikkeitä ja häädämme sen tiehensä”, Mesi keksi. Emo nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Tuuppasin veljeäni hellästi ja katsoin häntä hymyillen.
”Aivan niin. Millaisilla liikkeillä saisitte tämän ikävän tunkeutujan lähtemään?” emo tenttasi.
”Tekemällä yhteistyötä! Jompikumpi meistä voisi yrittää harhauttaa sitä sillä välin, kun toinen käy sen päälle”, mau’uin ylpeästi. Emo nyökkäsi taas.
”Ylivoiman hyödyksi käyttäminen on hyvä idea.” Hän suoristi itsensä ja katsoi meitä lämpimästi. ”Harjoitellaanpa sitten hyökkäystä ja puolustusta käytännössä. Kumpi haluaa yrittää hyökkäämistä ensin?”
”Minä!” hihkaisin innoissani.
”Selvä. Mesi, sinä puolustaudut Liljan hyökkäykseltä”, emo naukaisi ja asettautui istumaan. Loikin vähän kauemmaksi veljestäni odottamaan ohjeita.
”Käytämmekö kynsiä?” kysyin emolta.
”Ette. Yritetään välttyä turhilta haavereilta”, hän vastasi vakaalla äänellä. Nyökkäsin vähän näyttääkseni, että olin ymmärtänyt hänen periaatteensa.
”Mitä meidän pitää nyt tehdä?” uteli Mesi, joka seisoi korvat valppaasti höröllä ja katsoi emon suuntaan.
”Sinun täytyy pysäyttää Liljan hyökkäys. Tilanne ratkeaa, kun jompikumpi teistä on painettuna maahan”, emo selitti.
”Onnistuu!” virnistin ja pudottauduin matalaksi. Keikutin lantiotani puolelta toiselle keskittyneesti, kunnes työnsin sitä voimakkaasti taaksepäin ja loikkasin Mettä kohti. Valkea kolli sihahti yllättyneenä, mutta ehti kierähtää pois tieltäni juuri ajoissa.
”Kukaan ei voita minua painissa!” uhosin laskeutuessani maankamaralle käpälät liukuen. Mesi oli nopeasti takaisin tassuillaan. En kuitenkaan aikonut antaa hänelle aikaa valmistautua seuraavaan iskuuni vaan syöksähdin häntä kohti saman tien.
Mesi oli kuitenkin ollut odottamaani valppaanpana. Hän nousi takajalkojensa varaan ja kumartui ylleni. Hänen tarvitsi vain laskea käpälänsä lapojeni päälle ja luhistuin maahan.
”Hienoa, Mesi!” Emo käveli luoksemme. Hänen kurkustaan kumpusi ylpeä kehräys. Vaikka minua harmittikin hävitä, olin silti iloinen veljeni puolesta.
”Kokeillaanko uudestaan?” ehdotin toiveikkaana uusintakierroksesta, mutta emo laski vain häntänsä lavoilleni ja ravisti pienesti päätään.
”Ei tänään. Minun on käytävä saalistamassa, ennen kuin tulee liian kuuma”, hän vastasi, ja tunsin pienen pettymyksen piston rinnassani mutta nyökkäsin kumminkin.
Palasimme Meden kanssa takaisin pesälle, kun emo lähti etsimään riistaa. Harjoittelimme äsken käytyjä taisteluliikkeitä keskenämme, kunnes väsy yllätti meidät ja päädyimme ottamaan lyhyet nokoset. Jopa uneksiessani taistelin hyökkääjiä vastaan – ja voitin heidät kaikki.
//Mesi?
//622 sanaa
