Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Meden valkea turkki värjäytyi punaiseksi johtajan verestä. Naaras sätki maassa hetken ja ulvoi kivusta, kunnes sen sydän lakkasi lyömästä ja taistelu sai päätöksen. Johtaja oli kuollut. Minun veljeni oli tappanut kujakissojen pahamaineisen johtajan – en saattanut uskoa sitä todeksi. Mesikin vaikutti olevan yllättynyt voitostaan.
Kujakissat liikehtivät ympärillämme levottomina. Heidän johtajansa oli kuollut, kuka nyt johtaisi heitä? Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa. Yksi kujakissoista, pikimusta kolli, jolla oli valkoinen kuono ja rinta, työntyi kissojen ohi kohti Mettä, joka ei saanut katsettaan irti johtajan hopeanharmaasta hahmosta.
”Sinä päihitit johtajamme kaksintaistelussa”, kollikissa puhutteli veljeäni. Mesi nosti viimein katseensa ylös johtajasta ja kohtasi kujakissan keltaisen tuijotuksen. ”Se oli aika… vaikuttavaa. Sääntöjen mukaan sinä tulet olemaan kujakissojen uusi johtaja.” Mutta Mesi ei suostunut kuuntelemaan enempää. Hän nosti häntänsä pystyyn vaientaakseen innostuneen kuiskinnan ympärillään, ja saadakseen puheenvuoron.
”En aio toimia johtajanne. Meillä on tehtävä, ja haluamme jatkaa matkaamme”, Mesi puhui kähisten. Taistelu oli verottanut hänen voimiaan suuressa määrin. Hän tarvitsi kipeästi lepoa ja paikkausta. ”Päästäkää meidät menemään.”
Kissat vilkuilivat toisiaan hämmästyneinä. Mettä puhutellut kollikin oli mennyt hiljaiseksi. Purin kevyesti hammastani. Jos kujakissat eivät hyväksyisi Meden päätöstä lähtemisestä, he saattaisivat käydä väkivaltaisiksi, eikä veli varmasti jaksaisi uutta erää heitä vastaan – hänhän hädin tuskin pysyi tolpillaan!
Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä pikimusta kissa nyökkäsi lopulta ja viittoi hännällään tovereitaan siirtymään pois uloskäynnin tieltä. Daisy ja minä kiiruhdimme kannattelemaan Mettä, joka urheasti sinnitteli pystyssä. Lauhalaukka ohjasi meidät raikkaaseen ulkoilmaan. Tunsin kujakissojen tuijotuksen turkissani kulkiessamme heidän ohitseen. Tänne en palaisi enää ikinä!
Kaksijalkalan raja näkyi edessäpäin. Mesi pystyi kävelemään jo omin avuin, vaikka hän näytti edelleen voipuneelta. Matkantekoamme hidasti pari kujakissaa, joille tieto johtajan kuolemasta ei ollut selvästikään vielä kantautunut.
”Tästä ei ole läpikulkua!” rähjäinen kolli murisi meidät nähdessään. Hänen seuralaisensa, likaisenvalkea naaras, avasi kyntensä ja pörhisti karvansa pelotellakseen meitä.
”Ette ehkä ole vielä kuulleet, mutta johtajan määräykset eivät päde enää näillä nurkilla”, Lauhalaukka murisi takaisin ja astui kujakissojen ja Meden väliin. Mesi kuitenkin työntyi kuolonklaanilaisen ohi kohdatakseen kujakissat kasvotusten. Kissat kavahtivat veljeni veren tahrimia kasvoja.
”Johtajanne on kuollut. Meillä on lupa kulkea tästä”, Mesi sanoi vakaalla äänellä, yrittäen selvästi parhaansa mukaan kätkeä väsymyksensä. Kujakissat vilkuilivat toisiaan ja Mettä vuoroin, kunnes väistyivät ja antoivat meidän mennä.
En katsonut enää kertaakaan taakseni, kun tunsin pehmeän ruohon polkuanturoideni alla ja metsän tuoksut ympäröivät minut. Oli kuin kaksijalkalassa vietetty aika olisi ollut pelkkä paha painajainen, joka aamun tullen katosi ja jäi kummittelemaan enää alitajunnan syövereihin, nousten sieltä pintaan ainoastaan ilkeänä muistona, josta itsensä saattoi helposti uneksia pois.
Etsimme rauhallisen paikan syvemmältä metsästä. Lauhalaukka auttoi minua etsimään yrttejä ja tarvikkeita Meden haavojen paikkaamista varten, Daisy oli päättänyt jäädä katsomaan veljeni kunnon perään. Meillä meni jonkin aikaa löytää kaikki tarvitsemani, sillä lehtisateen myötä suurin osa kasveista kuihtui pois. Onneksi Lauhalaukka oli onnistunut löytämään vähän hierakkaa, jolla pystyin hoitamaan pienet naarmut.
Tähtiklaani kulki selvästi mukanamme, sillä kiitos esi-isieni, Mesi ei ollut loukkaantunut pahemmin. Hänessä oli siellä täällä naarmuja ja pieniä haavoja, mutta hän oli säästynyt suurimmilta haavoilta, joiden paikkaamiseen minulla ei tässä tilanteessa ollut tarvittavia välineitä tai yrttejä.
Pureskelin hierakan tahnaksi, jonka levitin ilkeimmän näköisille naarmuille ja haavoille. Loput sivelin Lauhalaukan pahasti ruhjoutuneelle polkuanturalle, joka kollin mukaan oli hieroutunut auki asfaltilla.
Emme voineet jatkaa ennen kuin Mesi oli saanut vähän levätä. Lauhalaukka ja Daisy jäivät pitämään vahtia väliaikaiseen leiriimme Meden nukkuessa. Minä päätin yrittää etsiä saalista, vaikka saalistaminen ei kuulunut vahvuuksiini. Mesi oli meistä se, joka osasi saalistaa ja taistella kuin taitavinkin soturi. Joskus olin kateellinen hänen taidoistaan, mutta sisimmässäni tiesin, että näin oli tarkoitettu. Minusta tulisi Eloklaanin parantaja, joka taistelemisen sijaan paransi taistelussa saatuja vammoja ja ruhjeita. Mesi johtaisi klaaniamme hyvin ja oikeudenmukaisesti, muttei voimalla, vaan sydämellään.
Onnistuin löytämään laihan oravan, jossa ei ollut paljoa syömistä, mutta joka riittäisi viemään näläntunteen. Palatessani leiriin, Mesi oli hereillä. Laskin oravan hänen eteensä ja annoin tuon ottaa ensimmäisen haukun ennen muita; Mesi jos kuka oli sen tarpeessa.
”Taistelit tosi hyvin siellä”, sanoin hiljaa. Mesi mutusti oravaa ääneti. Veri oli kuivunut hänen turkilleen tummiksi läikiksi. Ryhdyin pesemään sitä pois, eikä Mesi pannut vastaan. Ehkä vain kuvittelin, mutta jokin tuntui painavan häntä. ”Onko kaikki hyvin? Olet jotenkin… vaisu.” Katsoin veljeäni huolestuneena. Oliko hän sittenkin satuttanut itsensä pahemmin kuin olin osannut arvioida?
//Mesi?
//680 sanaa
