Lilja
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Puskin multaa pois tieltäni tassuillani mahtuakseni paremmin ulos kolosta, jota kaatuneen puun pitkät, koukeroisia kynsiä muistuttavat oksat suojasivat. Mesi hönki takamukseeni, hän odotti myöskin pääsevänsä raikkaaseen ulkoilmaan. Kiemurtelin ja luikertelin kuin käärme konsanaan, kunnes onnistuin vapautumaan maan multaisesta puristuksesta. Vedin keuhkoihini puhdasta, sateen piristämää ilmaa, josta oli uhannut olla pula vaatimattomassa yöpaikassamme. Kolo oli kuitenkin hoitanut sille annetun tehtävän ihailtavasti, eikä kumpikaan meistä ollut tullut syödyksi yön aikana.
Jatkoimme taivallustamme kulkemalla poikki tavattoman pienen metsän, joka oli tarjonnut meille soman suojapaikan viime yöksi. Metsä totisesti oli paljon pienempi kuin mihin olimme Meden kanssa tottuneet asuessamme vielä vanhassa pesässä emon kanssa. Meiltä ei mennyt kuin hetki löytää reitti ulos metsästä, huono puoli kylläkin oli siinä, että menetimme samalla piilopaikan haukoilta ja muilta petoeläimiltä, joille varmasti kelpasi ateriaksi pari mureaa, nuorta kissaa. No, meidän ei kai auttanut kuin vain toivoa, että saalistajat olivat jo kyllästäneet itsensä yöllisellä metsästysretkellään. Oli jo lykky sinänsä, ettemme olleet vielä tähän mennessä sulamassa kuplivan kuumissa vatsahapoissa kenenkään pötsissä, toden totta.
Matka taittui melko hitaasti, olimme molemmat yhä kovin väsyneitä edellispäivän taivalluksesta, vaikka yöunet olivatkin antaneet kaivattua lisäpotkua. Jaksoin kuitenkin paremmin, kun ajatukseni vaelsivat viime öisessä unessani, jossa Sienikarva ja Sinilehti olivat opettaneet minulle yrteistä. Olin ihan varma, etten tulisi koskaan muistamaan niitä kaikkia, mutta Sienikarva oli vakuutellut, ettei minulla ollut mitään hätää. He neuvoisivat minua aina tarpeen tullen, siitä olin löin vaikka pääni pantiksi, mutta pelkäsin, etten koskaan voisi täyttää itselleni asetettuja odotuksia. Mesi oli taatusti maailman paras päällikkö, mutta hän saisi tyytyä toistaitoiseen parantajaan.
”Seis!” Mesi pysäytti minut hännän liikkeellä. Katsoin häneen kummastuneena, mutta sitten nenääni tunki löyhkä, joka sai sieraimeni värisemään vastenmielisyydestä. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi vaaran lemusta, joka melkein salpasi hengityksen.
”Mikä tuo on?” henkäisin kauhistuneena, kun tajusin katsoa eteen ja ylös: suuret, kivestä tehdyt rakennukset kasvoivat taivasta kohti kuin vankat tammet, mutta paljon pelottavamman ja uhkaavamman näköisinä. Mitään vastaavaa en ollut vielä nähnyt lyhyen elämäni aikana. Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin kuin joukko pieniä, karvaisia hämähäkkejä.
”Luulen sen olevan kaksijalkala”, Mesi tokaisi, hänkin korviaan epävarmana luimistaen.
”Kai voimme kiertää sen?” ehdotin toiveikkaana, mutta vilkaistessani ensin vasempaan, sitteän oikeaan, aloin vasta hahmottaa, kuinka suuri kivisten pesien alue oli.
”Meidän on varmaankin mentävä läpi”, veli vinkaisi tuskastuneen kuuloisena.
”Voi itku. Tähtiklaanin on parempi katsoa peräämme, kun ylitämme tuon surmanloukun.”
Liikuimme ääneti kuin hiiret, pysyttelimme varjoissa ja varoimme herättämästä huomiota. Muistin emon kertoneen joskus kaksijaloista ja kaksijalkaloista, mutten osannut odottaa niitä ihan näin isoiksi. Jos olinkin joskus tuntenut itseni pieneksi metsässä, nyt olin enää vain mitätön pölyhiukkanen, joka oli eksynyt liian kauas kaltaistensa joukosta.
Kaksijalkala vaikutti jatkuvan loputtomiin asti. Emme pääsisi ulos tästä sokkelosta ennen pimeän tuloa, meidän olisi pakko leiriytyä jossain vaiheessa ja etsittävä uusi reitti levänneinä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämä oli oikea kiviviidakko, josta puuttui luonnonmukainen logiikka.
Kuten ennustin, pimeä saapui syöden kaiken valon tieltään. Kaksijalkojen äänet kummittelivat rakennusten väliin jääneellä kapealla kujalla, jonne asetuimme seuraavaksi yöksi. Maaperä oli epämukava ja kova, ja se haisi kaiken lisäksi saastaiselta. Olosuhteista huolimatta tarvitsimme lepoa, joten vaihtoehtoja ei ollut.
Nukahdin Meden kylkeen kiinni, mutta uneni oli katkonaista. Vähän väliä jokin uusi, mahdollisesta vaarasta viestivä ääni hätkähdytti minut hereille, ja jutustelu tähtikissojen kanssa jäi vähäiseksi. Mesikin säpsähteli välillä, mutta nukahti aina uudestaan, mikä oli hänen onnensa. Kaksijalkala oli pelottava pimeällä, ja herkkää hajuaistiani vihloi tämä turruttava löyhkä, joka ei varmasti irtoaisi turkistani päiviin.
Pitkän yön jälkeen aamuaurinko viimein soi säteidensä osua kapealle kujallemme ja valaista se kultaisella loistollaan. Mesi avasi silmänsä ja haukotteli. Nuokuin veljen vieressä, tietämättä itsekään, olinko hereillä vai unessa, mutta toivotin hänelle hiljaiset huomenet sukaisemalla tämän korvallista.
Mahani valitti kovaan ääneen, Mesi vilkaisi minua huvittuneena. Emme olleet syöneet sitten… hetkinen, oliko se toissapäivänä? Ei siis ollut mikään ihme, jos tunsin oloni heikoksi ja kaikin puolin kaltoin kohdelluksi.
”Onkohan täällä riistaa?” kysyin veljeltäni, joka näyttikin jo yrittävän saada vainua jostain, ja hänen pettyneestä ilmeestään osasin tulkita, että hyvä saalistusonni täällä päin oli harvinainen.
”Kokeillaan saalistaa sitten, kun päästään täältä pois”, Mesi sanoi ja nousi ylös. Autoimme toisiamme pesemään räjähtäneet ja likaiset turkkimme, jotka olivat saaneet kokea kovia vasta pari päivää kestäneen vaelluksemme aikana.
”Näytä tietä, uljas johtaja”, virnistin heikosti, yrityksenäni keventää tunnelmaa. Mesi hymyili vähän, sitten hän lähti viemään meitä pois kujalta. Mielessäni rukoilin hiljaa Tähtiklaania opastamaan veljeäni, jotta tämä löytäisi reitin ulos tästä maanpäällisestä tuonpuoleisesta.
//704 sanaa
//Mesi?
