Lillukkatassu
Isäni lyönti sai minut lennähtämään kasvuston joukkoon heiveröisen hiiren lailla. Hiekka rapisi anturoideni alla ja raapi niitä ikävästi eikä laskukaan ollut kaikista pehmein. Makasin hetken maassa, hengitin katkeralta ja pettymyksiltä maistuvaa ilmaa. Lopulta tunsin kielelläni suolaisen kyyneleen mikä oli valunut poskeni kautta suoraan suuhuni. Häviö, tappio, kasvojen menetys. Kaikki maistui samalta; suolaiselta. Hiljainen nyyhkäisy pääsi suustani, mutta en ehtinyt halailla maata kauempaa, kun Kaamoskukka riuhtaisi minut ylös ja piteli minua niskanahastani kunnes seisoin tukevasti omilla tassuillani. Katsoin tummajuovaista kollia ilmeettömästi ja sivusilmällä vilkaisin emoni, Hämärähallan suuntaan. Kaamoskukan suhteen en tuntenut paljoa mitään, mutta viha meinasi ottaa minusta vallan, kun katseeni osui emooni. Naaras vain katsoi tyhjästi, kun Kaamoskukka pahoinpiteli meitä minkä kerkesi. Olisin voinut repiä Hämärähallan silmät päästä ja syöttää ne variksille, mutta en tehnyt sitä. En tehnyt mitään. Olin yhtä alhainen, kuin hän. Olinhan itsekin katsonut sivusta, kun Kaamoskukka oli hakannut sisaruksiani minkä kerkesi. Kukaan meistä ei ollut toista parempi, kiitos Kaamoskukan koko perhe oli täynnä madonsyömiä katteja ketkä olivat valmiina vaikenemaan oman etunsa vuoksi. Kukaan ei halunnut uhrata omaa henkeään pelastaakseen muut. Pitäisi varmaan opetella hoitamaan omat haavansa, jotta emme herättäisi epäilyksiä parantajanpesällä ravaamisen vuoksi.
“Harjoitukset jatkukoon. Lillukkatassu, yritä edes. Muuten tuoresaalis jää vain haaveeksesi”, Kaamoskukka vastasi hilpeästi.
Räpäytin silmiäni auringonsäteiden osuessa silmiini. Olinko nukahtanut aukiolle? Eilisen illan muistikuvat olivat hämärän peitossa, sitä se syömättömyys kai teetti. “Määräsikö isä sinut ulkoruokintaan?”
Käkitassu.
VIlkaisin veljeäni kyllästyneesti.”Kiusaisit vaikka Vanamotassua”, mutisin, mutta lopulta nousin käpälilleni. Vanamotassu olisikin ansainnut päästä ulkoruokintaan, vaikka ikuiseen sellaiseen. En olisi ollut siitä lainkaan pahoillani. Olinhan aivan yhtä syntinen kuin muut. Käkitassu halusi jotain, ei hän olisi muuten lähestynyt minua. “Eikö sinun pitäisi olla harjoittelemassa? Jos Kaamoskukka näkisi, että nukut tähän aikaan ja vieläpä aukiol-” “No eipä hän itsekään ole noussut, kun ei ole vielä huomannut!” sähähdin kollin sanojen päälle ja olin marssimassa pois, mutta Käkitassu kiilasi eteeni itsevarma virne kasvoillaan.
“Pennut hyvät, herätitte isäukkonne arvokkailta unilta. Mitä täällä meuhkataan?” Kaamoskukan jykevä ääni keskeytti taisteluasennossa olevan kinanne.
“Isä, minä halusin vain harjoitella”, Käkitassu mielisteli, kuin kissa kolme kertaa suuremman koiran edessä. Kuinka suloista, ajattelin iljettyneenä.
“Muta Käkitassu, miten se olisi harjoittelua, jos vastuksesi on.. Lillukkatassu. Tulehan, Hilleripilvi voi ottaa sinut mukaan Vanamotassun harjoituksiin”, kolli naukaisi pehmeästi jättäen minut täysin vaille huomiotaan. Jokin sisälläni jäi kuitenkin kaipaamaan sitä.. Pitäisi harjoitella kovempaa, kaikista eniten, ajattelin tyytymättömänä. Jonain päivänä olisin vielä kaikkia parempi. Sitten Kaamoskukalla ei enää olisi mitään valtaa minuun.
