Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Lokkimieli tapitti ilmeettömänä, miten Sadeturkki jolkotti takaisin puun luokse uimapaikalta. Naaras laski saaliit maahan häntä pystyssä, kuin oppilas, joka oli saanut saaliin kiinni ensimmäistä kertaa. Lokkimieli epäili, että eloklaanilainen yritti tahallaan ärsyttää häntä esittämällä, että nauttisi rangaistuksesta. Rangaistus olisi kieltämättä voinut olla paljon kovempi, ja Lokkimieli olikin toivonut, että Pimentovarjo olisi määrännyt sinisilmäisen naaraan pahoinpideltäväksi. Kolli tiesi kuitenkin, että hänellä olisi mahdollisuus tehdä rangaistuksesta edes vähän enemmän omansa näköinen.
”En olekaan ennen kokeillut yösaalistusta. Ihan mielenkiintoinen kokemus, sanoisin. Mitä seuraavaksi?” Sadeturkki maukui taivaalle vilkuillen. Lokkimieli loi Sadeturkkiin uhkaavan katseen kiilusilmillään. Väittikö naaras todella, että rangaistuksen suorittaminen oli pitänyt hänet iloisena?
Lokkimieli teki nopean, raivoisan huitaisun etukäpälällään, tarttui juuri pyydystettyyn kalaan täydellisiksi terotetuilla kynsillään ja laski sen eteensä.
”Ai mitä seuraavaksi? Seuraavaksi saat toisen mielenkiintoisen kokemuksen ja katsot, kun minä syön”, harmaalaikkuinen kolli tokaisi ivallisesti ja alkoi ahmia kalaansa mahdollisimman äänekkäästi. Lokkimieli jätti tarkoituksella pienen osan kalasta syömättä ja viskasi sen käpälällään muualle.
”Olipa herkullista. Tiedätkö mitä… taidan ottaa toisen. Kuulin nimittäin, että kalat menevät riistaa nopeammin pilalle”, Lokkimieli sanoi ikään kuin syvän mietteliäänä. Sadeturkki istui ja katsoi vaiti vieressä, kuten kolli oli toivonutkin. Hän oli näkevinään naaran siristävän silmiään hetkellisesti nopealla kulmakarvojen nykäisyllä.
Kun Lokkimieli vihdoin oli haukannut viimeisen suupalansa toisestakin kalasta, hän potkaisi sen takajalallaan pois tieltä. Sadeturkin pyydystämää riistaa oli vielä riittoisa kokoelma, ja Lokkimieli tiesi, että se riittäisi hyvin hänelle seuraavan päivän auringonlaskuun saakka. Hän oli kuitenkin erittäin päämäärätietoinen eloklaanilaisen naaraan rääkkäämisestä. Kolli nuoleskeli suupieliään liioitellun suurieleisesti. Häntä alkoi kuitenkin tympiä, kun Sadeturkki oli kääntynyt vilkuilemaan taivaalle kuin mikäkin harhainen parantaja. Lokkimieli läimäytti etukäpälänsä maahan niin äkkinäisesti, että naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan kollia hämillään.
“En lopettanut vielä.”
Valkoharmaa kolli kauhaisi pulskan myyrän eteensä, haukkasi siitä hitaasti yhden mehevän suupalan ja työnsi sen sitten takaisin kasaan. Hän avasi suunsa suureen haukotukseen. Lokkimieli olisi halunnut pakottaa Sadeturkin pysymään hereillä vielä pidempään. Niin pitkään, että tämä sekoaisi ja mikä parempaa, sairastuisi. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hän ei voinut valvoa naarasta samalla, kun nukkui itse. Lokkimieli huomasi harmaan naaraan vilkaisevan pyydystämiään tuoresaaliita. Tämä näytti kuitenkin peittävän närkästyksensä hyvin, mikä sai Lokkimielen veren kiehumaan entisestään.
“Minä otan nyt nokoset, ja sinä pysyt täsmälleen siinä, missä nyt olet. Et koske riistaan viiksikarvallakaan. Jatkat metsästämistä heti, kun herään. Onko ymmärretty?” Lokkimieli katsoi Sadeturkkia läpitunkevasti. Karmiva tyhjyys paistoi kollin silmistä aina, kun hänen ei tarvinnut pitää maskiaan yllä. Kuin niiden takana ei olisi mitään, muuta kuin loputon kylmyys. Eikä siellä ollut. Vain Lokkimieli itse tiesi sen.
“Jos rikot käskyjäni niin pidän huolen, että se säälittävä sydänkäpysesi saa kuulla, miten aivan yllättäen hukuit jokeen kesken kalastuksen”, Lokkimieli jatkoi, ennen kuin naaras ehti vastata. Hän odotti, että naaras viestisi ymmärtäneensä, ennen kuin hän asettui makuulle auringonpaisteeseen. Vallan tunne sai hänen polkuanturansa ja kynnentyvensä kihelmöimään miellyttävästi.
//Sade?
KP-boosti käytössä
